Ohoh, tulipa taas nähtyä ja koettua yksi historiallinen kokous! Paitsi että se oli ennennäkemättömän lyhyt - siellä ei edes syöty päivällistä saati sitten neuvoteltu - Brysselin viime viikonlopun huippukokous jäänee Euroopan unionin historiaan vedenjakajana, josta EU:n hajaannus alkaa.
Vaikka poliitikot tietysti selittävät tilannetta parhain päin - sehän on heidän tehtävänsä - unioni jäi viikonlopun jäljiltä äärimmäisen huonoon tilaan ja perustuslakineuvottelujen tuoksinassa takkiin tuli kaikilla osapuolilla.
Sitä, että Puolasta tulee vaikea EU-partneri, oli jo osattu odottaa. Mutta Puolan järkähtämätön joustamattomuus jo nyt, kun maa ei ole vielä edes sisällä unionissa, oli yllätys.
Käytöksellään Puola siis vain vahvisti todeksi epäilyn siitä, että se on yhtä jääräpäinen kuin Espanja, yhtä ylimielinen kuin Ranska ja yhtä epäileväinen EU:n suhteen kuin Britannia.
Espanjan maine EU:n itsepäisimpänä neuvottelijana vain vahvistui, jos siihen enää oli tarvetta.
EU:ta vuosikymmeniä vetänyt Ranska-Saksa-akseli puolestaan koki jo toisen pahan tappion vuoden sisällä ja sen asema 25 maan veturina näyttää entistä vaikeammalta.
Alkuvuodesta liittokansleri Gerhard Schröder ja presidentti Jacques Chirac eivät katsoneet aiheelliseksi neuvotella muiden kanssa, vaan he sopivat keskenään Irakin sodan vastaisesta politiikasta. Eurooppa jakautui dramaattisesti kahtia "vanhaan ja uuteen Eurooppaan", kun Britannia ja Espanja yhdessä Itä-Euroopan maiden kanssa valitsivat toisen tien.
Viime viikonloppuna Saksa ja Ranska kokivat uuden arvovaltatappion, kun niiden yhteisesiintyminen Brysselin huippukokouksessa ei riittänyt nujertamaan Puolan ja Espanjan vastarintaa. Chirac ja Schröder maksavat nyt hintaa siitä, etteivät ne ole juuri viime vuosikymmenellä välittäneet paljoakaan koko EU:sta.
Italian pääministeri Silvio Berlusconi taas vahvisti omaa mainettaan epäluotettavana partnerina.
Vaikka harvat syyttivät avoimesti Berlusconia epäonnistumisesta vaativien neuvottelujen vetämisessä, monilla jäi paljon hampaankoloon. Ensin Berlusconi rehvasteli pitävänsä ratkaisua taskussaan, sitten hän vaati jo ihmettä avuksi ennen kuin kokous oli alkanutkaan, sitten hän taas puhui neljästä eri kompromissipaperista, joista yhdestäkään ei nähty liuskaakaan.
Tiettävästi Berlusconi lupasi eri valtuuskunnille vastakkaisia asioita kymmenissä eri "ripityksissä" eli kahdenkeskisissä neuvotteluissa viikonlopun aikana. Muun muassa Saksan hän sai heti takajaloilleen laskemalla tapansa mukaan leikkiä väärään aikaan väärässä paikassa, tällä kertaa Schröderin neljästä vaimosta.
Mutta myös Suomelle perustuslakineuvottelut olivat kohtalokkaat, sillä Suomi aiheutti vakavasti ja aivan tarpeettomasti hallaa itselleen jo ennen Brysselin huippukokousta Napolissa kahta viikkoa aiemmin. Se, että Suomi halusi muutoksia konventin perustuslakiluonnokseen, oli tietysti luonnollista, varsinkin kun kiistassa komission koosta jäsenmaiden enemmistö vaati samanlaista muutosta.
Mutta profiloitumalla maaksi, joka ei hyväksy EU:n yhteisen puolustuspolitiikan sanamuotoja ja vetämällä vielä kolme muuta maata kapinaan mukaan, Suomi teki Napolissa enemmän hallaa itselleen ja maineelleen kuin mitä se hyötyi saivarteluista sanamuodoilla.
Varsinkin siinä suuressa EU-pääkaupungissa, joka on perinteisesti ollut meille vaikein eli Pariisissa, Suomen suurella vaivalla hankittu uskottavuus rakentavana partnerina on mennyttä. EU:n yhteinen puolustus on ollut Ranskan kuningasajatus kymmenien vuosien ajan. Tähän asti sen oli aina estänyt Britannia kunnes Britannia viimein pehmeni ajatukselle vastapainoksi sille, että se jäi pois rahaliitosta.
Kolmen suuren, Ranskan, Saksan ja Britannian, ehdotus tuotiin pöytään Napolissa. Ranskalta ei jäänyt huomaamatta se, että vastaanhangoittelevan Britannian roolin otti Suomi. Salissa puolustusta koskevassa keskustelussa äänessä olivat Britannia, Saksa ja Suomi. Kuvaavaa on, että Ranskan ministeri puhui vain yhden minuutin ajan sille historiallisesti niin tärkeässä keskustelussa.
Kolme päivää myöhemmin ulkoministeri Erkki Tuomioja tapasi ranskalaisen virkaveljensä Pariisissa. Ulkoministeri Dominique de Villepin valitsi selvän diplomaattisen kielen ja tuli tapaamiseen puoli tuntia myöhässä. Myöskään ärtyneisyyttään tapaamisen aikana hän ei viitsinyt edes peittää.
Pitkäjännitteisellä työllä Suomi oli onnistunut luomaan tasapainoiset suhteet EU:n kahden suurimman valtion kanssa ja saanut hälvennetyksi Ranskan epäilyt Suomesta Saksan vasallivaltiona. Tosin pääministeri Matti Vanhanen oli juuri käynyt myös Pariisissa, mutta käynti Berliinissä Napolin jälkeen Brysselin huippukokouksen aattona hakemassa Saksan tukea Suomen puolustuspoliittisille päämäärille tuskin oli myöskään oikea signaali Ranskalle.
Ranskan kanssa yhteistyömme taso on siis kärsinyt huomattavasti puolustuspoliittisen painin takia. Luulisi että historia olisi iskostanut jokaiselle suomalaiselle ainakin sen, että pienelle maalle ei ole suinkaan tärkeintä olla oikeassa.
Elinehto pienelle maalle on olla taitava. Niin on aina ollut itänaapurin kanssa, niin on EU:ssakin.