Torstaina tuli kuluneeksi 70 vuotta Mainilan laukauksista, jotka silloinen Neuvostoliitto väitti Suomen ampumiksi ja joilla itänaapuri haki itselleen syyn hyökätä neljä päivää myöhemmin. Reilut kolme kuukautta Suomi pyristeli vastaan.
Sitten loppuivat voimat. Neuvostoarmeija oli liian suuri. Suomi antautui. Rauha tehtiin Moskovassa 12. maaliskuuta. Sen piti astua voimaan seuraavana päivänä kello 11:stä alkaen. Vartti ennen sovittua kellonlyömää venäläiset iskivät vielä, ilmeisesti kostaakseen. Neuvostoarmeijaa oli nöyryytetty. Se menetti 200 000 kaatuneina, Suomi 25 000.
Kovia olivat miehet ja naiset silloin. Venäläisten voitonparaati jäi Suomessa pitämättä, eikä sitä onnistuttu pitämään neljä vuotta myöhemminkään. Suomi säilyi.
Mainilan laukaukset herättivät Suomen, pakottivat toimimaan.
Talouden vaikeuksien vuoksi on toisinaan vedottu talvisodan henkeen, joka taas on yhtä kuin kansan ihmeellinen eheytyminen syksyllä 1939. Vain parikymmentä vuotta aikaisemmin suomalaiset olivat tappaneet toisiaan sisällissodassa, joka kuuluu Euroopan julmimpiin. Molemmat taistelujen osapuolet kunnostautuivat veriteoissa. Tapettujen määrä oli noin 37 000, joista suurin osa oli punaisia. Vankileirit ja teloitukset tappoivat monta sellaista, jotka taisteluissa säästyivät.
Aatteet ottivat mittaa toisistaan. Mainilan laukaukset sen sijaan ammuttiin suomalaisia kohti huolimatta siitä, osuiko tähtäimeen punikki vai lahtari.
Monelle suomalaiselle sosialistille oli vaikea käsittää, miksi samanmielinen naapuri voi tehdä jotakin tuollaista. Sitten oli niitä, tosin vain marginaalisesti, jotka näkivät tilaisuutensa tulleen ja heittäytyivät suoraan rähmälleen, tekivät aaltoja Joe-sedän edessä. Terijoen hallitus kuuluu Suomen historian pahimpiin häpeäpilkkuihin. Jos silloin olisi joku puhunut suomettumisesta, Otto Wille Kuusinen ja kumppanit olisivat edustaneet sen korkeinta astetta.
Pientä hitusta lukuunottamatta suomalaiset yhdistyivät ja sotivat. Kaikille ei riittänyt edes köyhältä valtiolta varusteita. Monet tilallisten pojat lähtivät pakkaseen siviilikamppein, sentään jonkinlainen torrakko käteen siunaantui. Puhtaaksiviljelty ja romantisoitu isänmaanrakkaus tuskin olivat kovinkaan monen pontimena. Paremminkin pelko siitä, mitä miehitetyksi joutuminen omalle kodille, perheelle ja maatilkulle merkitsisi.
Oli olemassa jotakin sellaista yhteistä, jota kannatti puolustaa asein tuloista, varallisuudesta, kotitaustasta tai aatteesta huolimatta.
Talvisodan ja talouskriisin rinnastaminen on tietysti typerää. Mittaluokat poikkeavat toisistaan vähintäänkin kuudennessa potenssissa. Valtionvelka, työttömyys ja yritysten heikentynyt kannattavuus ovat kaikesta huolimatta helpompia sietää kuin pommitukset, silmitön tappaminen, kuolema ja hävitys.
Kun vaikeroidaan lamaa, joka on osoittautunut kaikilla mittapuilla paljon pahemmaksi kuin kukaan osasi odottaa, pitäisi huomata suomalaisten todistettavasti selvinneet paljon vaikeammistakin ajoista. Suomessa ei ole nälänhätää vieläkään, ei edes vaaraa siitä. Sotavuosina Ihmiset kärsivät ruuan puutteesta, näkivät jopa nälkää Helsinkiä myöten.
Puute ja sota eivät silti estäneet Suomea kehittymästä hyvinvointivaltioksi. Siitä, samoin kuin itsenäisyyden suojelemisesta asein, oli ja on kansalaisten keskuudessa laaja yhteisymmärrys. Sotien jälkeen vanhemmat halusivat kouluttaa lapsensa ja varmistua, ettei puute tai kurjuus koskaan enää palaisi.
Kun puhutaan talvisodan hengestä, pitäisi puhua samalla äänenpainolla myös vaurastuvan Suomen hengestä, 1950 luvulta alkaneesta jaksosta, jonka tuloksena on nykyinen korkean elintason hyvinvointivaltio.
Politiikan pöydissä on tapeltu milloin mistäkin, samoin tulopolitiikan pöydissä, joissa etenkin 1970-luvulla aatteen vanha Aatami nosti usein päätään. Silloinkin asiat lopulta sovittiin, ja yhteisesti aiheutetut sotkut siivottiin yhdessä.
Tähän lamaan Suomi ajautui hyväkuntoisena eikä sillä ole mitään hätää muutamaan vuoteen, vaikka julkinen velka kasvaakin vauhdilla. Nämä muutamat vuodet pitäisi käyttää samanlaisen yksituumaisen päättäväisyyden rakentamiseen, joka tiheni 26. marraskuuta 1939 ammuttujen laukausten jälkeen.
Muutamat kymmenet miljardit velkaa voi helposti maksaa pois, kun niitä ei tarvitse jauhaa sodan runtelemilla tehtailla tai infrastruktuurilla. Vain rohkeutta, päättäväisyyttä ja yksituumaisuutta tarvitaan.
Ei tässä nyt sentään sodassa olla, ja toivottavasti heräämiseen riittää vähempi kuin uudet Mainilan laukaukset.