Aiheen skeptiseen kysymykseen antaa alivaltiosihteeri Jaakko Laajavan kirjallinen vastaus kansanedustaja Heidi Hautalalle viime torstaina. Eikö sana kulje edes ulkoministeriön sisällä? Eikö poliittisella osastolla ole kuultu mitään ministeriön korkeimman virkamiehen mietteistä?
No, tosiasiassa Laajavan osoittelu syyttävällä sormella on hieman kohtuutonta. Hän on vain joutunut viran puolesta vastaajan rooliin asiassa, jossa todellinen päätösvalta ei kuulunut hänelle eikä edes Mansalalle. Laajavasta tehtiin tässä tapauksessa henkilö, joka selittää vielä häntäkin isompien herrojen aiheuttamia ongelmia parhain päin.
Tämänkertainen ongelma aiheutui siitä, että vihreiden tähtipoliitikko Hautala olisi halunnut saada nähtäväkseen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle valiokunnalle (utva) laaditun selvityksen Suomen turvallisuuspoliittisen ympäristön kehityksestä. Paperia ei luovutettu julkisuuteen 28. tammikuuta, jolloin se esiteltiin utvalle, eikä sitä herunut myöhemmin myöskään kansanedustaja Hautalle, erillisestä pyynnöstä huolimatta.
Laajavan virallisen lausunnon mukaan Hautalan pyytämä virkamiesraportti oli laadittu presidenttiä ja ministereitä varten, ja kun julkisuuslain 24. pykälä antoi mahdollisuuden salata se, niin tällainen päätös tehtiin. Päättäjien eli presidentin, pääministerin ja muiden utvan ministerijäsenten vallassa olisi ollut mahdollista valita myös avoin toimintalinja, mutta he toimivat vanhan suomalaisen kaavan mukaan.
"Valiokunta ei ole katsonut tarkoituksenmukaiseksi antaa tietoa asiakirjasta, koska se ei ole valmis, vaan vasta esitetty valiokunnalle kommentointia varten ja liittyy osana vielä valmisteilla olevaan turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon eduskunnalle", Laajava kirjoitti.
Se pitää kirjaimellisesti paikkansa. Utva ei niellyt sellaisenaan valtiosihteeri Risto Volasen johdolla laadittua selvitystä, koska sitä kritisoitiin ja pidettiin puutteellisena. Suomeksi sanottuna selvitys ei ollut julkaisukelpoinen. Raportista tuli taas puutteellinen siksi, ettei tekijöillä ollut niskassaan julkisuuden painetta. Jos Volasen johtama Selko-työryhmä olisi tiennyt tekevänsä julkista raporttia, siitä olisi tullut parempi.
Tätä ei kuitenkaan kerrottu julki. Pääministeri Matti Vanhanen mainitsi tiedotustilaisuudessaan 28.1., että selonteon varsinainen laadinta käynnistyy nyt. Ilmaisu kuulosti jännittävältä. Asiantuntijaraportti oli esitelty presidentille ja avainministereille, ja sen pohjalta oli käynnistetty valmistelut kutkuttavan turvallisuuspoliittisen linjaratkaisun määrittelemiseksi, mutta itse raportti leimattiin salaiseksi.
Vanhanen ei puolestaan antanut pienintäkään vihjettä siitä, liittoutuuko Suomi vai ei. Hän kierteli ja kaarteli ja vain lisäsi mystiikkaa asian ympärillä.
Päätös salata virkamiesraportti herätti heti tuoreeltaan ärtymystä. Demokratiassa ei toimita noin, mutta toisaalta kaikki tietävät, ettei Suomi ole avoin yhteiskunta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Neuvostoajan ajatusmallit kummittelevat yhä poliittisen eliitin päässä. Pääministeri on käynyt keskustan poliittisten broilereiden korkeakoulun YYA-kaudella, ja se näkyy etenkin turvallisuuspolitiikkaa koskevassa keskustelussa.
Siitä, miten Vanhanen asettelee sanansa liittoutumisesta puhuessaan, voi päätellä, että hän on jo oman ratkaisunsa tehnyt päässään, kuten myös presidentti Tarja Halonen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojakin. Suomi ei mene Natoon, mutta pitää Nato-oven auki. Sen sijaan Suomelle käy syvenevä turvallisuuspoliittinen yhteistyö EU:n kanssa. Yleisen kielitajun mukaan sitäkin voi kutsua liittoutumiseksi.
Hautalan pyyntö saada salainen raportti nähtäväkseen oli perusteltu kaiken sen jälkeen, mitä julkisuudessa oli nähty ja kuultu. Suomen turvallisuuspoliittista ympäristöä koskevassa arviossa ei pitäisi olla mitään salattavaa - eikä varsinkaan, kun pääministeri itse sanoi, että vakaus on lisääntymässä. Kun tähän lisätään vielä se, ettei virkamiesraportti sisällä mitään tulenarkaa, kuten sen lukeneet myöntävät, pääministerin tahdon mukainen salailupäätös oli todella omituinen.
Hautala harkitsee valittavansa utvan salailupäätöksestä. Hän haluaisi selvittää oikeudessa julkisuuslain rajat. Hänelle voi vain toivoa voimia ja rohkeutta kamppailuun avoimen yhteiskunnan puolesta, mutta taistelu lienee jo ennalta tuhoon tuomittu. Utvalla oli nimittäin oikeus tehdä päätös salassapidosta, ja Laajavan perustelu keskeneräisyydestäkin pitää kirjaimellisesti paikkansa. Silti virkamiestyö hyväksyttiin selonteon jatkovalmistelun pohjaksi.
Mitä muuten utva halusi tosiasiassa salata? Senkö, että maan parhaiden asiantuntijoiden laatima raportti oli huono? Selkossa istuvat Volasen ja Laajavan lisäksi Jaakko Kalela, Pauli Järvenpää ja Markus Lyra. Tällaisia kysymyksiä nousee mieleen, kun asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä.
Toinen malliesimerkki salailevasta ilmapiiristä on Alpo Rusi. Hän jatkaa taistelua saadakseen julkisuuteen asiakirjoja, joilla hän haluaisi todistaa, ettei hän ole luovuttanut Itä-Saksalle luottamuksellista tietoa. Helsingin hallinto-oikeus päätti juuri, että asiakirjat on pidettävä salassa, koska ne ovat osa suojelupoliisin ja muiden maiden turvallisuuspoliisin välistä luottamuksellista tietojen vaihtoa.
Päätös on käsittämätön. Itä-Saksaa ei ole olemassakaan, mutta oikeudenjakaja painotti siitä huolimatta suojelupoliisien oikeutta salamyhkäiseen toimintaan enemmän kuin yksilön oikeuksia saada todistaa omasta puolestaan julkisesti. Niin kauan kuin noin tapahtuu, on syytä kysyä, suojellaanko nyt suojelupoliisien lisäksi myös mahdollista oikeusmurhaa.
Artomansaloilla riittää töitä muuallakin kuin ulkoministeriössä.