Kaksikymmentä vuotta sitten Suomeen iski lama ja työttömiä työnhakijoita oli yhtäkkiä puoli miljoonaa. Nokia-vetoinen nousu vähensi työttömien lukumäärän vuosituhannen vaihteeseen mennessä 300 000:een. Siinä se on pysytellyt viimeiset kolmetoista vuotta lukuun ottamatta vuotta 2008, jolloin luku oli lyhytaikaisesti 200 000:n pinnassa. Viime vuoden aikana alkoi taas nousu ja kuluvan vuoden tammikuun luku oli työ- ja elinkeinoministeriön mukaan 320 000 eikä luvun pienentymistä ole näköpiirissä.
Kaksi vuosikymmentä sitten työttömiksi joutuivat tietysti pääasiassa vanhimmat työntekijät, jotka ovat nyt jo siirtyneet eläkkeelle. Mutta osa heistä on tämän päivän 50–60-vuotiaita ja tästä joukosta suurimmalla osalla ei liene ollut pitempiaikaista työtä kahteenkymmeneen vuoteen. Vuodesta 1994 alkaen 55-vuotiaita työttömiä on joka vuosi ollut noin 100 000. Paitsi nyt, kun heitä on lähes 120 000. Yhdeksänkymmenluvun kadotetun sukupolven seuraajaksi on hyvää vauhtia tulossa 2010-luvun kadotettu sukupolvi.
Alle 25-vuotiaiden työttömien määrä ponnahti heti 90-luvun alussa sataantuhanteen, kun lama-aikana ei mihinkään otettu uusia työntekijöitä. Nuorten työttömien määrä laski vuoteen 1997 mennessä 40 000:een, jossa se on sitten pysytellytkin. Viime vuonna trendi oli jälleen nouseva. Iäkkäämpien kadotettujen sukupolvien siivellä kulkee toinen pari kadotettuja – ei tänäkään päivänä kaikille kouluista valmistuville töitä löydy.
Koko työttömyysturvan kustannukset olivat viime vuonna vähän yli 4 miljardia euroa. Ansiosidonnaisen osuus oli 2,3 ja perusturvan – siis pääasiassa peruspäivärahan ja työmarkkinatuen – 1,7 miljardia euroa.
Jos koko työttömyys voitaisiin kerralla pyyhkäistä pois, Suomen kestävyysvajeesta rapisisi kerralla puolet. Toinen puoli korjaantuisikin sitten korkojen kanssa tuottavuuden ja verotulojen nousun ansiosta.
Työvoima on valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Valtiovalta onkin suojellut työvoimaa löysäämällä yritysverotusta. Toimenpiteen tuloksia ei kylläkään näy – työttömyysluvut vain kasvavat.
Sen sijaan poliitikot ja julkisuus lähes laidasta laitaan hokevat kestävyysvajeen korjaamiseksi mantraa eläkkeellejäämisiän nostosta ja opiskeluaikojen lyhentämisestä. Hyödyttääkö opiskeluaikojen lyhentäminen, jos töitä ei ole vaan entistä nopeammin pitää siirtyä tuon 40 000-päisen joukon jatkeeksi? Hyödyttääkö eläkeiän nosto, kun ikääntyneiden työttömyys jo tänään on kasvamassa?
Hiukan sarkastisesti voisi todeta, että hyödyttäähän se. Jos 100 000:lle ihmiselle maksetaan vuoden verran takuueläkettä, kustannus olisi 892 miljoonaa euroa. Jos eläkkeelle siirtymistä lykätään vuodella ja pannaankin sama porukka työttömän peruspäivärahalle, kustannus olisi vain 842 miljoonaa. Kokonaista 50 miljoonaa euroa säästyisi.
Totuus ei tietenkään ole ihan näin mustavalkoinen. Väestön ikärakenne on muuttumassa niin rajusti, että nykyisenkaltaisen ”jokaiselle kaikkea hyvää” -yhteiskunnan ylläpito näyttää mahdottomalta. Ellei työtä tekevää ja kansakunnan varallisuutta kartuttavaa väkeä jostakin löydy. Tulevaisuuden ratkaisuja ei voida perustella pelkästään sillä, että tarvitaan lisää hoitavia ja hoivaavia käsiä – niitäkin tarvitaan, mutta nykyisenkaltaisena se olisi aikamoinen kustannuserä.
Siis työttömyystilastojen valossa eläkkeelle jäämisen myöhentäminen ei ole mikään ratkaisu julkisen talouden kestävyysvajeen korjaamiseksi.
Isänmaan kyntäessä syvässä lamassa työttömyyden lisääminen eläkelainsäädännöllä on verrattavissa hölmöläisten peiton jatkamiseen: joko päätä tai varpaita palelee. Vaikutus voisi olla myös psykologisesti lamaava: eläkeiän siirtyessä odotettua kauemmaksi, ihmisille tulisi tarve pyrkiä työkyvyttömyyseläkkeelle. Samoin myös opiskeluaikojen liiallinen kiristäminen saattaisi johtaa pyrkimykseen aivan muualle kuin työttömyyskortistoon. Nimittäin jo nyt meillä on psyykkisten syiden vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä lähes 90 000 ihmistä. Esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuoksi työkyvyttömiä on alle 60 000 ja sydän- ja verenkiertoelinsairauksienkin perusteella vain 14 000, vaikka sydäntauteja pidetään suurena kansansairautena.
Tämänpäiväisessä työllisyystilanteessa ikääntyneelle työvoimalle ei kerta kaikkiaan ole käyttöä. Tiedämme myös, että pitkä työttömyys lisää sairastumisriskiä ja nostaa työn vastaanottamisen kynnystä. Yli vuoden ajan yhtäjaksoisesti työttömänä olleita oli viime vuonna 70 000 ja määrä on nousussa. Varmaan työvoimaviranomainen voisi selvittää myös sen, millaisia ovat nämä pitkäaikaistyöttömät: onko todellinen työttömyysputki esimerkiksi kaksikymmentä vuotta, jonka ovat katkaisseet vain työvoimapoliittiset koulutukset tai tukityöllistäminen.
Aivan eri asia olisi, jos näköpiirissä olisi tuottavan elinkeinoelämän nopea viriäminen ja sen todellinen työvoimatarve. Kansainvälisesti eläkkeellejäämisiän lakisääteinen nosto saataisi toki olla signaali Suomen halusta korjata jonnekin hamaan tulevaisuuteen sijoittuva työvoimapula, mutta ajankohtaista moinen muutos ei nyt ainakaan ole.
Kukaan ei vain uskalla puhua keisarin uusista vaatteista.
Huomattavasti kiireellisempää olisi etsiä nopeita ja tehokkaita ratkaisuja työllisyyden parantamiseksi. Tähän löytyisi varmaan elinkeinoelämän puolelta parempaa asiantuntemusta kuin numeropeliin juuttuneelta työvoimaviranomaiselta.
Kirjoittaja on lääkintöneuvos.
Kolumni