Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
Suomen ja Pohjoismaiden historian
professori.
Ajat ovat totisesti muuttuneet. Vielä pari vuosikymmentä sitten tieto siitä, että kansanedustaja käy hyväksyttämässä aikomansa eduskuntakyselyn maan suurimpien yhtiöiden ja tärkeimmän vientiteollisuuden etujärjestön hallituksessa, olisi ollut jonkin sortin poliittinen sensaatio. Vielä enemmän se olisi ollut sitä, jos olisi ilmennyt, että sama kansanedustaja sai kyseiseltä teollisuusliitolta vaalirahoitusta, jolla vaalista ja vuodesta toiseen tuettiin lisäksi myös muita sopiviksi katsottuja ehdokkaita ja puolueita.
Olemme ilmeisesti siinä määrin kaikkeen turtuneita, etteivät tällaiset tiedot juuri hätkähdytä. Tämä on pääteltävissä siitä hiljaisuudesta, jolla dosentti Kai Häggmanin jännittävä kirjauutuus "Metsän tasavalta" on otettu vastaan. Ero Ruotsin ilmapiiriin on melkoinen: kun siellä ilmestyi muutama vuosi sitten historian väitöskirja talouselämän pienen sisäpiirin kulissien takaisesta poliittisesta vaikuttamisesta ja salaisista lehdistösuhteista 1940-luvulla, kansankodissa suorastaan kuohui.
En tiedä kumpi suhtautumistapa on kansalaisyhteiskunnan kannalta parempi.
Ruotsalaisessa reaktiomallissa on aimo annos lapselliselta vaikuttavaa tuohtumusta siihen, että valta- ja vaikutussuhteet eivät oikeassa elämässä yllättäen noudatakaan valtio-opin oppikirjojen ja ihanteiden normistoa.
Suomalaisten tyyneys puolestaan tuntuu nihilismiä lähentyvältä inhorealismilta, ikään kuin suurten talousmahtien salattu poliittinen toimeliaisuus olisi niin itsestään selvää ja väistämätöntä, ettei se ansaitse kuin korkeintaan kyllästyneen olankohautuksen. Kyllä kai ilmiö sentään olisi vakavahkon keskustelun arvoinen sellaisessa yhteiskunnassa ja poliittisessa järjestelmässä, jossa valta teoriassa lähtee vaaleissa tahtonsa ilmaisseilta kansalaisilta.
Alussa mainittu tapaus on sinänsä mitä luonnollisin ja ymmärrettävin. Sellaisena se näyttäytyy myös Häggmanin mukaansatempaavassa, mutta ei lainkaan skandaalihakuisessa kuvauksessa sotienvälisen Suomen metsäteollisuuden, nuoren tasavallan ja eurooppalaisten suurvaltojen yhteen kietoutuneista kehityskuluista.
Kyseinen kansanedustaja oli kokoomuksen Yrjö Pulkkinen, joka itse asiassa hoiti Keskuskauppakamarin yliasiamiehen tehtäväänsä - eli kaupan ja teollisuuden etujen ajamista - myös parlamentaarikkona. Tässä kaksoisroolissaan Pulkkinen teki joulukuussa 1928 eduskuntakyselyn saksalaisen sellujätin Waldhofin maihinnoususta Itä-Suomeen ja siihen liittyneistä suurista maa- ja metsätilakaupoista, jollaiset muuten olivat suomalaisilta metsäfirmoilta kielletty - ja jotka kaiken lisäksi näyttivät rikkovan myös lakia, joka turvallisuuspoliittisista syistä kielsi ulkomaalaisten kiinteistökaupat Viipurin läänissä tyystin.
Aihe oli monesta syystä vaikea ja arka, kuten Häggman toteaa, ja sen vuoksi Pulkkisen oli käytävä Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton hallituksessa hyväksyttämässä eduskuntakyselynsä.
Vapaakaupan ja liberalismin nimeen muuten vannoneet suomalaiset metsäpatruunat pyrkivät patoamaan Saksan raaka-ainepulasta kärsineen teollisuuden aikeet tunkeutua Suomen ja tätä kautta Venäjän laajojen metsävarojen hyödyntäjäksi, vaikka sitten protektionistisin ottein. Sanakäänteet oli siksi ja myös Saksaan liittyneiden kauppapoliittisten ristiriitojen vuoksi valittava huolella.
Lisäksi asetelma suomalaisten metsäpatruunoiden sisäpiirissä oli herkkä - ja ulkopuoliselle tarkastelijalle herkullisen kiinnostava.
Oli näet käynyt ilmi, että yksi keskusliiton mahtavimmista isännistä, maan johtaviin industrialisteihin kuulunut Gösta Serlachius oli unohtanut hetkeksi kansallismielisen paatoksensa ja tehnyt hyvän tilin myymällä Karjalassa omistamansa 6 000 hehtaarin Syskyjärven hovin Waldhofille sillanpääasemaksi.
Kuvaavaa on, että Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton ykkösjohtaja Axel Soltitander oli vielä keväällä 1928 paheksunut Waldhofin ja kumppaneiden systemaattisia, "valtakunnalle vahingollisia" metsänvaltauspyrkimyksiä, joiden takana olivat "oloillemme täysin vieraat piirit". Muutamaa kuukautta myöhemmin, Serlachius-kytköksen paljastuttua, sanavalmiin Solitanderin oli puhuttava aiheesta jo kieli keskellä suuta.
Kuvaavaa myös on, että talonpoikaiset metsänomistajat, joiden poliittiset edustajat muissa yhteyksissä puhuivat kernaasti talouden kansallisen suojelun ja rajoitusten puolesta, toivottivat nyt liberalistisin äänenpainoin Waldhofin ja muut puun kysyntää ja kilpailua lisänneet ulkomaalaiset tahot lämpimästi tervetulleeksi. Kun kaikki tärkeimmät suomalaistahot olivat näin pyörtäneet aiemmat puheensa, Waldhof pääsi rakentamaan suuren modernin sellutehtaansa Laatokan rannalle Käkisalmeen, sikäläisten kunnanisien ymmärrettäväksi riemuksi.
Episodi on yksi monista Häggmanin kirjan kiehtovista kuvauksista, jotka osaltaan vahvistavat teoksen nimessä ilmenevää tärkeää teesiä: poliittisesti perustellut puheet ensimmäisestä ja toisesta tasavallasta voisi unohtaa, sillä sopivampaa nimitystä sotienväliselle Suomelle kuin "metsän tasavalta" on vaikea keksiä.
Pieni maa, jonka viennistä 80 prosenttia tuli metsistä, jonka ainut suur- ja vientiteollisuus oli puun jalostusta lankuiksi, selluksi ja paperiksi, ja jonka poliittiseen päätöksentekoon metsäyhtiöt juuri näistä syistä väistämättä vaikuttivat, ei paljon muuta voi olla.