´
Suomi ei ole vieläkään saanut lasten palveluja kuntoon. Palvelujen laatu riippuu liiaksi kotikunnasta, ja tästä eriarvoisuudesta on ollut huolestunut myös YK:n lapsen oikeuksien komitea. Eriarvoisuus näkyy esimerkiksi kouluissa kouluterveydenhoitajien puuttumisena tai lasten psykiatristen palvelujen jonoina. Komitea on ollut huolissaan myös sijaishuollossa elävien lasten määrän jatkuvasta kasvusta.
– Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrän kasvu on ollut koko 2000-luvun 3–5 prosenttia. Kasvu on ollut samaa luokkaa, olipa nousukausi tai ei. Tämä ei johdu pelkästään lamasta, manaili Lastensuojelun Keskusliiton ohjelmapäällikkö Seppo Sauro Helsingissä tiistaina.
Viime vuonna kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä nousi yli 16 000:een. Sauro pitää erityisen huolestuttavana 16–17-vuotiaiden lasten osuuden lisääntymistä.
– Ennusteet yli 16-vuotiaiden hoidon tuloksellisuudesta ovat ruotsalaistutkimuksen mukaan murskaavat. Esimerkiksi poikien kuolleisuus 25-vuoden iässä on kymmenkertaista normaaliväestöön verrattuna, samoin vankeustuomiot ja riski sairastua psyykkisesti.
Ei havaita ajoissa
Huostaanottojen määrän kasvu kertoo siitä, ettei ennaltaehkäisevää apua riitä kaikille tarvitseville.
– Lasten ja lapsiperheiden peruspalvelut eivät moneltakaan osin vastaa tarpeita, suosituksia eikä säädöksiä. Edellisen laman aikana tehtyjä leikkauksia ei ole korjattu, vaikka on ollut vuosia, jolloin kuntien verotulot ovat nousseet seitsemän prosenttia, sanoi Mannerheimin Lastensuojeluliiton johtava asiantuntija Esa Iivonen.
Iivonen luettelee koulujen ja päiväkotien lakkautukset, jonot kasvatus- ja perheneuvoloissa, ylisuuret luokkakoot, kouluterveydenhoitajapulan, erityisoppilaiden määrän kasvun sekä lapsiperheiden kotipalvelujen alasajon.
– Tämä johtaa siihen, ettei lapsen kasvuympäristössä olevia ongelmia havaita ajoissa, eikä kyetä tarjoamaan apua varhaisessa vaiheessa. Syntyy noidankehä. Peruspalvelujen ohentuessa korjaavat palvelut vaativat yhä enemmän rahaa ja ehkäisevälle työlle ja peruspalveluille jää yhä vähemmän.
Takaisin korvamerkittyihin rahoihin
Järjestöväki purkaisi noidankehää palaamalla korvamerkittyihin valtionapuihin.
– Nyt perusongelma on se, että kunta saa valtionosuuksia lastensuojeluun, mutta se voi käyttää rahat, mihin haluaa, Iivonen kritisoi.
Sauro myös lisää, että lastensuojelussa on päästävä korjaavista palveluista ennaltaehkäisyyn ja tämän käännöksen toteuttamiseen peruspalvelut tarvitsevat lisää rahaa.
– Kysymys ei ole mistään valtavista rahoista. Jos puhutaan kuntatasolla kouluterveydenhuollosta, monessa kunnassa riittäisi, jos palkattaisiin yksi tai kaksi kouluterveydenhoitajaa lisää. Pienet kunnat voisivat palkata yhteisen koulukuraattorin ja psykologin. Kysymys on puhtaasti siitä, mitä pidetään tärkeänä. Kunnissa laitetaan rahaa tiukoissakin taloustilanteissa hiihtoputkiin.
Iivonen ihmettelee, ettei hyvinvointipalveluja enää pidetä investointeina, vaan pakollisena kulueränä, josta on selvittävä mahdollisimman halvalla. Toinen hallitseva eetos on yksin pärjäämisen pakko.
– Vanhemmat ovat aina tarvinneet apua. Aiemmin oli lähiyhteisön ja suvun apua, joka nyt usein puuttuu. Nyt vanhemmat ovat enemmän yksin kuin koskaan historiassa. Vanhemmuus on vaativa tehtävä. Ne pärjäävät, jotka osaavat hakea apua.