FinnFest on amerikansuomalaisten vuosittainen juhla maan perinteisillä suomalaisalueilla. FinnFest Lake Worthissa helmikuussa oli hyvin moni-ilmeinen tapahtuma kansantansseista tieteellisiin seminaareihin, uskonnollisista tilaisuuksista riemukkaisiin juhliin. Presidentti Tarja Halosen läsnäolo antoi juhlille erityistä painoarvoa. Päinvastoin kuin olisi voinut olettaa, presidentin läsnäolo ei tehnyt juhlista millään tavoin muodollisempia.
Lake Worthissa pidettiin noin 50 tieteellistä esitelmää mitä erilaisimmista suomalaisuutta ja Suomea sivuavista aihepiireistä. Itse luennoin Suomen ja Neuvostoliiton välisistä kriisiajoista. Tein paljon aivotyötä voidakseni osoittaa amerikkalaisille, että suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyö oli paitsi Suomen puolustustaistelua myös taloudellinen menestystarina.
USA:lle kuuluu tässä tarinassa erityisen tärkeä osa alkuvaiheessa Suomen lainoittajana, jolloin maamme asema ja pohjoismainen tasapaino olivat vasta muotoutumassa. Muut aihepiirin esitelmöitsijät olivat Pertti Paasio ja amerikkalainen diplomaatti James Ford Cooper (Suomessa 1976-79, 1984-86).
Toinen laaja esitelmien kokonaisuus oli Suomen kuva ulkomailla. Jos kylmää sotaa koskeneet esitelmät toivat esiin historian vaikeudet, paneelissa esillä olivat nykyisyys ja tulevaisuus. Kuulijat hämmästyivät jo suurlähettiläs Jukka Valtasaaren avauspuheenvuoroa, jossa Suomi kuvattiin maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi. Useimmilla amerikansuomalaisilla on jo iästään (suuri osa kuulijoista eläkeläisiä) johtuen nostalgisia kaihokuvia maalaismaisesta kotimaasta, jossa "valkolatvatuomi ahonlaitaa reunustaa".
Presidentti Halonen konkretisoi sekä omassa puheessaan että spontaanilla toiminnallaan, mitä on "modern image of Finland". Yleisö oli riemuissaan, turvamiehet saivat harmaita hiuksia.
Amerikansuomalaiset ovat heterogeeninen ja jo hyvin pitkälti amerikkalaiseen kulttuuriin assimiloitunut etninen ryhmä. He ovat jättäneet jälkensä asuinalueillaan paikalliseen arkkitehtuuriin "haaleillaan" ja kirkoillaan. Amerikkalaiseen mieleen Suomi on jäänyt kansakuntana, joka on sitkeä ja maksaa velkansa. Suomen historian kerrokset ovat edustettuina amerikansuomalaisten mielessä tietyllä viiveellä: monet käyvät vielä talvisotaa ja Suomen puolustustaistelua Neuvostoliittoa vastaan. EU on useille hyvin abstrakti asia.
Varsinaisen siirtolaisuuden (joka on jo hiipunut) lisäksi on huomioitava USA:ssa vierailevat suomalaiset tutkijat ja asiantuntijat. Heidän merkityksensä lienee ollut suurimmillaan 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin Asla-Fulbright
-stipendien avulla koulutettiin Suomen akateemista eliittiä ja poliitikkojakin USA:ssa. Yhdysvaltojen merkitys on tässä mielessä vähentynyt, erityisesti EU-kaudella, jolloin Eurooppa-vetoiset tieteelliset projektit ovat saaneet yliotteen.
Silti esimerkiksi Nokialla on nykyään oma vaihto-ohjelmansa USA:n eräiden yliopistojen kanssa huipputeknologian alalla. Monilla luonnon-, lääke- ja yhteiskuntatieteen aloilla USA on johtava maa ja suomalaisia korkeatasoisia tutkijoita otetaan mielellään vastaan Yhdysvalloissa.
Tapasin Lake Worthissa 21-vuotiaan suomalaisen matemaatikon, joka toimii yhden maailman johtavan taloustieteilijän professori Samuelsonin assistenttina. Mies oli täynnä optimismia ja vakuuttunut tietokoneohjelmiensa toimivuudesta.
Paneuduin esitelmissä suomalaisen ja amerikkalaisen Venäjä-näkökulman yhtäläisyyksiin ja eroihin historiallisesta perspektiivistä. Mannerheimille ja Paasikivelle Neuvostoliitto oli aina Venäjä. Toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa he etsivät ratkaisua nimenomaan Venäjän ja Suomen välisiin suhteisiin lähtökohtanaan Venäjän puolustuksellista intressiä luoteisrajallaan. Amerikkalaiset puolestaan näkivät vastapelaajakseen varsin pian globaalin kommunismin, joka uhkasi "vapaan maailman" intressejä kaikkialla.
Perspektiivierolla oli tärkeä seuraus: Paasikiven konseptiosta seurasi mahdollisuus tehdä poikkeus, rakentaa aivan erityinen sopimusjärjestelmä Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton välille. Se sai ilmauksensa yya-sopimuksessa, joka antoi mahdollisuuden Suomen pysyttäytyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Puolueettomuussana sai piilomerkityksen "olla itsenäinen" tai "olla länsimainen". Tätä ei länsimaissa aina tajuttu, vaan tulkittiin Suomen aloitteita (esimerkiksi Pohjolan ydinaseeton vyöhyke) "neuvostomyötäilyksi".
Kirjassaan "On the Finland Watch"
( v. 2000) ja esitelmässään James Ford Cooper kuvaa uusimpien amerikkalaisten arkistolähteiden valossa, kuinka tiiviisti USA seurasi Suomen asemaa ja puolueettomuutta. Amerikkalaisesta perspektiivistä Urho Kekkonen oli machiavellistinen ruhtinas, joka käytti häikäilemättä hyväkseen Kremlin korttia. Hänen lähimmät miehensä Keijo Korhonen ja Juhani Suomi esitetään vähintään epäilyttävässä valossa. Sen sijaan kansliapäällikkö Jaakko Kalelaa karakterisoi "Henry Kissinger ja Bob Haldeman samassa persoonassa".
Presidentti Mauno Koivisto nousee Cooperin asteikolla hyvin merkittäväksi presidentiksi. Valtasuhteiden muutos kotimaassa ja liiallisen presidentinvallan purku kulki yhtä matkaa Neuvostoliiton suhteiden normaalistamisen kanssa. Eräänlaisena kruununa oli kylmän sodan loppuun sijoittunut presidenttien George Bushin (vanhempi) ja Mauno Koiviston laaja kirjeenvaihto Neuvostoliiton tulevaisuudesta.
Kaikki on maailmassa suhteellista. Vaikka Suomi hetkellisesti kohosi Lake Worthin luentosaleissa keskiöön, ei tapahtumaa juuri Floridan osavaltion tai edes Palm Beachin piirikunnan uutisissa huomioitu. "Snow birdsejä", talvilintuja, tulee etelän lämpöön miljoonittain ja kaikki pitävät jos jonkinlaisia kokouksia ja tapahtumia.