Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlinta huipentuu vajaan kahden kuukauden päästä, 6. joulukuuta.
Juhlavuoden tunnus on ME! Juhlinnan virallinen tavoite "on epädramatisoida suomalaisuutta ja vaalia sitä ennen kaikkea elävänä, aktiivisena voimana, joka suuntautuu tulevaisuuteen".
Mitenpä kansakunta sitten juhlii 90-vuotista taivaltaan? Epädramatisoimalla suomalaisuutta ja vaalimalla sitä elävänä, aktiivisena ja tulevaisuuteen suuntautuvana voimana?
Otetaanpa muutama esimerkki. Kun akateemikko Heikki Ylikangas julkisti Kestääkö rintama? -kirjan, tunteet roihahtivat. Ylikankaan mukaan Suomi teloitti jatkosodan lopussa kesällä 1944 paljon enemmän omiaan kuin tähän mennessä on virallisesti tunnustettu. Ylikangas sohaisi ampiaispesään kyseenalaistamalla myytin, jonka mukaan suomalaiset eivät olisi käyttäneet sodassa sen kaikkia keinoja, siinä kuin muutkin kansakunnat.
Myös vuoden 1918 tapahtumat ovat taas kerran pulpahtaneet pinnalle, ties monennenko kerran. Syynä on Esko Salmisen tällä viikolla julki tullut kirja Päättymätön sota 1918. Salminen väittää, että historiantutkimuksessa ja kaunokirjallisuudessa on nyt vallalla valkoisia arvosteleva ja punaisia ymmärtävä punainen totuus.
Kun tarkemmin ajattelee, tasavallan historiasta löytyy paljon muitakin kohtia, joita märehditään loputtomiin. Tämä vaikuttaa kaikelta muulta kuin suomalaisuuden epädramatisoinnilta ja suuntautumiselta tulevaisuuteen. Historiaa ei voi muuttaa jälkikäteen ja historian kiistanalaisista vaiheista tuskin koskaan päästään täyteen yksimielisyyteen. Ei tarvitsekaan. Itsenäinen Suomi on kuitenkin jo siinä iässä, ettei asioiden ravistelusta kannattaisi provosoitua.
Itsenäisyyden ajan kansallisesti kivuliain vaihe, vuoden 1918 lyhyt mutta verinen sisällissota, on lähes yhtä vanha kuin Suomi. Muutaman kuukauden kestänyt ja kymmeniätuhansia henkiä vaatinut väkivallan purskahdus on yhä vapaussota yksille ja kansalaissota toisille. Jatkuva väittely todistaa tunnetun tosiasian: sisällissota voi olla kansakunnalle paljon raastavampi kokemus kuin sota ulkoista vihollista vastaan. Ei luulisi olevan silti liikaa vaadittu, että 90 vuotta myöhemmin oltaisiin kutakuinkin yhtä mieltä, mitä tuolloin tapahtui ja miksi.
Tuskinpa kukaan edes laitavasemmistossa on ajatellut syvällä sydämessään enää aikoihin, että punaisten voitto olisi ollut hyväksi Suomelle. Tuskinpa kukaan oikealla enää kehtaa kiistää, että punakapinan taustalla oli räikeitä yhteiskunnallisia epäkohtia ja että voittajien oikeus löi teloitusvimmassaan pahasti yli. Valtaa janosivat vain punaisten johtajat. He epäonnistuivat siinä missä Leninin johtama pieni bolshevistijoukko onnistui.
Ylikankaan kirja ja kohu Huhtiniemen joukkohaudoista ovat viritelleet uutta roihua välillä rauhoittuneeseen keskusteluun jatkosodan loppunäytöksestä. Kesäkuussa 1944 neuvostojoukkojen läpimurto oli niin lähellä, että suomalaisten taistelutahto oli vähällä murtua. Oli pakko ampua karkureita, jotta ei olisi tullut joukkopakoa. Niin epäinhimillisiltä kuin teloitukset nyt tuntuvatkin, ne taisivat olla monesti ainoa vaihtoehto. Hätä ei lue lakia.
Yli 60 vuoden kulumisen voisi odottaa tehneen jo tehtävänsä. Ei luulisi enää olevan liian kivuliasta selvittää ja kertoa julki, kuinka monta todellisuudessa teloitettiin. Jos tähän asti kerrottu osoittautuu oikeaksi, hyvä. Lopputulos voi silti romuttaa myytin siitä, että suomalaiset olisivat olleet poik-
keus sääntöön, jonka mukaan sodassa käytetään sen kaikkia keinoja.
Entäpä sitten muut juhlavuoden keskustelunaiheet? Niitä on tasan kolme: Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Kun puolustusministeri Jyri Häkämies piti puheensa, Suomi koki poliittisen liikekannallepanon.
Suomi on potenut Neuvostoliitto/Venäjä-syndroomaa koko itsenäisyytensä ajan. Tuorein todiste syndroomasta saatiin tällä viikolla, kun Tehtaankadun diplomaatti Vladimir Kozin päästeli sopimattomia. Tv-tunnelma muistutti pikkuista vaille vuoden 1961 noottikriisiä. Taisi olla freudilainen lipsahdus, että moni kutsui Kozinia "neuvostodiplomaatiksi".
Itsenäisyyden juhlavuoden tavoite on erinomainen. Jotta siihen edes joskus päästäisiin, historian ja siitä nykyisyyteen siirtyneet traumat pitäisi pystyä purkamaan. Epäonnistuminen merkitsisi sitä, että kun Suomi täyttää vuosisadan vuonna 2017, samoja asioita - vuotta 1918, jatkosotaa, suomettumista, Venäjää ja Nato-mörköä - mutustellaan vielä silloinkin.