Suomessa ehdittiin ylläpitää parikymmentä vuotta harhakuvaa siitä, että Venäjä on autoritaarisesta hallinnosta huolimatta matkalla kohti demokratiaa ja normaaleja naapurisuhteita.
Mikä siunaus, kun arvaamaton naapuri olisi lopultakin ihmisiksi. Pitkään uskottiin, että kaikki muuttuu paremmaksi, kun tuetaan venäläisen kansalaisyhteiskunnan kehittymistä.
Maamiinoista luovuttiin yksipuolisesti, ja ulko- ja turvallisuuspoliittisissa uhkakuvissa on keskitytty lepertelemään mieluummin ympäristökatastrofeista ja terrori-iskuista kuin sotilaallisesta uhasta.
Historian saatossa ja sotien välissä Venäjän kanssa on haluttu elää normaalissa suhteessa. Ajoittain epäterveestä suhteesta ei ole haluttu avioliittoa, vaan toverillista ystävyyttä, jossa toista kunnioitetaan.
Yritykset ovat käyneet kauppaa, valtiojohdon kanssa on ryypätty, rakennettu Kostamus ja Pietarin vedenpuhdistuslaitos, avustettu Barentsin alueen ydinvoimaloiden korjauksissa ja niin edelleen.
On yritetty pitää tuttavallisesti kädestä kiinni samalla kun kaikin keinoin on yritetty ja yritetään estää valuminen jättiläisnaapurin vaikutuspiiriin.
Karhu on välillä raapaissut, kahmaissut palasen, mutta myös perääntynyt ja taas kieritellyt leikillisesti kauhusta jäykkää suomalaista.
Karhudoktriinin mukaan jos lähtee pakoon, se tulee perässä, jos leikkii kuollutta, se menettää mielenkiintonsa. Tositilanteessa on myös tapeltu vastaan verissä päin.
Suomettuminen on ollut keino selvitä hengissä, vaikka se ei ulospäin ole näyttänyt kovin tyylikkäältä. Ei siis ihme, että suhtautuminen venäläisiin on tasapainoilua pinnan alla kytevän ryssävihan ja nuoleskelun väliltä.
Yya-sopimuksesta irtauduttiin heti kun se oli mahdollista, ja EU-jäseneksi haettiin nimenomaan turvallisuusargumentti mielessä.
Baltit kiirehtivät EU-jäsenyyden jälkeen suoraan Natoon. Puoli vuosisataa miehitettynä rautasaappaan alla teki tehtävänsä. Suomalaiset epäröivät yhä sotilasliiton jäsenyyttä, kun karhu ärjyy taustalla.
Käytännöllinen lähestymistapa Venäjään on ollut pitkän linjan doktriini, jota vuosisatojen huonot kokemukset ja pitkä yhteinen raja on ryydittänyt. Välttämättömyydestä on tehty hyve, ja jossakin välissä on vaalittu näkemystä Suomen erityisasemasta Neuvostoliiton ja Venäjän silmissä.
Hyvä tsaari ei halunnut uskollisille suomalaisille pahaa, Lenin antoi itsenäisyyden, neuvostojohto ja Kekkonen ymmärsivät toisiaan, Gorbatšov tunnusti Suomen puolueettomuuden ja Putin tunsi turkulaiset.
Voidaan inhorealistisesti ajatella, että eihän tässä huonosti käynyt, kun vertaa ”historiallisen virheen” oikaisuun, joka on parhaillaan menossa Krimillä.
Venäjä kuitenkin on ja pysyy naapurina. Venäjän näkökulmasta politiikka Suomea kohtaan on onnistunutta – Suomea ei saatu valloitettua, mutta käytännössä Suomesta on tullut jäätynyt konflikti. Kuten historiankirjoitus tietää, henkinen lieka on ollut ajoittain tiukka.
Venäjän uhkakuva on toiminut, eikä Suomessa ole länsihaluista huolimatta uskallettu ottaa lopullista askelta läntisen sotilasliiton suuntaan. EU-jäsenyys on vain kuviteltu turvallisuustae, eikä pohjoismainen puolustusyhteistyö korvaa itsenäistä puolustusta.
Käytännössä Suomi on jäätynyt konflikti, vaikka nimitystä opittiin käyttämään vasta myöhemmin. Vaikka rauhantilaa on vallinnut pitkään, Venäjän toiminta lähialueilla osoittaa, että pienen rapsutuksen alla asetelmat ovat ennallaan.
Suomi on tällä kertaa ollut tiukasti EU-rivistössä kommentoidessaan Ukrainaa sisäisesti ja ulkoisesti uhkaavaa kriisiä.
Natosta suut ovat supussa, vaikka vaihteeksi voisi keskustella myös siitä, mitä hyötyä Natosta olisi ja miten se vauhdittaisi myös pohjoismaista yhteistyötä. Jos Suomi olisi Naton jäsen, olisi Natossa ainakin yksi maa, joka ymmärtäisi muita enemmän rakasta naapuria. Sitä ennen napanuora on katkaistava.
Kolumni