Olisi ollut hyvä, jos Suomi ja Ruotsi olisivat voineet yhdessä ilmoittaa ensi viikolla osallistumisestaan Naton nopean toiminnan joukkoihin. Tosin koko asiaan kiinnittävät huomiota vain suomalaiset.
Keskiviikkona Suomessa kerrottiin uutisena, että Ruotsi lykkää päätöstään osallistumisesta Naton nopean toiminnan joukkoihin (NRF). Näin ollen Suomi ja Ruotsi eivät voi ilmoittaa päätöksestään yhdessä Naton huippukokouksessa Bukarestissa ensi viikolla, kuten Suomessa oli toivottu.
Ruotsissa asia ei ollut uutinen lainkaan, siitä hyvästä syystä, ettei se ole edes luvannut päätöstä ennen Nato-huippukokousta. Kuten pääministeri Matti Vanhanenkin keskiviikkona sanoi, Suomella on ollut tieto, että Ruotsi tekee mahdollisia ratkaisujaan Suomea myöhemmin. Ulkoministeri Carl Bildt ilmoitti jo maaliskuun alussa, että päätös voi mennä syksyyn, vaikka aiemmin on puhuttu läheisestä yhteistyöstä Suomen kanssa ja ratkaisun tavoittelusta ennen Naton huippukokousta.
Tästä huolimatta Vanhanen ja ulkoministeri Ilkka Kanerva korostivat vielä keskiviikkona, että olisi ollut parempaa toimia yhdessä. Niin toki olisikin ollut, mutta tässä tilanteessa Ruotsi petti enemmänkin suomalaista toiveajattelua kuin omia lupauksiaan. Ruotsin poliittinen todellisuus - armeijan rahapula ja sosiaalidemokraattien yksiselitteinen vastustus - eivät anna mahdollisuutta päätöksentekoon tässä aikataulussa.
Tilanne on siis se, että naapurimaat tekevät päätöksiään omista lähtökohdistaan. Muu tapa toimia ei olisikaan perusteltavissa, ei etenkään asiassa, joka ei ole suuren luokan periaatteellinen kysymys EU- tai Nato-jäsenyyden tapaan.
Tiistaina Suomi ilmoitti - Ruotsin jälkeen - lähtevänsä mukaan valtavien Globemaster-kuljetuskoneiden yhteishankintaan. Ryhmässä on 15 maata, joista 13 on Nato-jäseniä. Tämäkin kertoo siitä, mistä suunnasta käytännön yhteistyötä sotilaallisissa kysymyksissä tänä päivänä haetaan. Kuljetuskapasiteetin hankkiminen ja nopean toiminnan joukkoihin osallistuminen ovat puolustusvoimille luontevia kansainvälisen yhteistyön muotoja. Hivuttautumisesta Nato-jäsenyyteen niissä ei ole kyse, vaan sellainen päätös tehtäisiin aivan erikseen.
Naton näkökulmasta Bukarestin huippukokouksen merkitys on aivan muualla kuin NRF-asioissa, ja rauhankumppanimaan edustajina paikan päälle matkustavalla Suomen johdolla voikin jopa olla vaikeuksia löytää sopivaa tilaisuutta ilmoittaa omasta päätöksestään. Joka tapauksessa tämä asia ei Bukarestissa juuri kiinnosta muita kuin suomalaisia.
Lähestymässä on sotilasliiton kaikkien aikojen suurin huippukokous, jonka pöydällä on koko Naton tulevaisuus. Operaatiot Afganistanissa sujuvat huonosti, eikä halu uusiin sitoumuksiin näytä olevan lainkaan kasvussa. Se on todellinen ongelma. Samaan aikaan Nato on edelleen laajenemassa, mikä vuorostaan kertoo organisaation kansainvälisestä vetovoimasta.
Bukarestissa käsitellään Albanian, Kroatian ja Makedonian jäsenyyshakemuksia. Poliittisesti paljon kuumempi kysymys silti on, kuinka Nato suhtautuu Georgian ja Ukrainan haluun lähestyä sotilasliittoa. Niiden osalta mitään jäsenyyspäätöksiä ei voida vielä tehdä, mutta jo pelkkä lähestyminen ärsyttää Venäjää. Lisäksi Naton ja Venäjän välejä hiertää Kosovon itsenäisyys sekä Yhdysvaltain Puolaan ja Tshekkiin aikomat ohjustukikohdat.
Sekä Naton sisäisiä että sen ulkosuhteisiin liittyviä jännitteitä on käsillä yllin kyllin, eikä Suomessa vellonut NRF-keskustelu ole tuota todellisuutta kohdannut kuin etäisesti.