Kesäkuu on ollut Afganistanin kriisinhallintaoperaation kannalta toistaiseksi tuhoisin sitten sen alkamisesta 2002 alusta. Rauhanturvaajien kuolemat kapinallisten iskuissa osoittavat, että maan nykyistä hallitusta vastustavat kapinalliset kykenevät edelleen vastarintaan. Tavoitteesta, vastuun asteittaisesta siirtämisestä afgaaneille itselleen, ei pidä luopua.
Aseellisten yhteenottojen jatkumisen takia kansainvälisen yhteisön läsnäolo on maassa välttämätön. Talebanien paluu takaisin valtaan on poissuljettu vaihtoehto. Esimerkiksi Khaled Hosseinin hienoista romaaneista Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa voi lukea, millaiseksi tavallisten afgaanien elämä olisi jäänyt, jollei talebaneja olisi syösty vallasta. Naiset olisi teljetty koteihinsa, lapset olisivat jääneet ilman koulutusta ja toisinajattelijat olisi tuhottu.
Sotilaallinen kriisinhallinta on vain pieni, joskin tärkeä osa sitä työtä, jota kansainvälinen yhteisö Afganistanissa tekee. Myös Suomi suuntaa sinne runsaasti kehitysyhteistyövaroja, joiden vaikutus ulottuu lähes kaikille yhteiskunnan sektoreille. Terveydenhuoltoa on parannettu huomattavasti. Myös tytöt ovat saaneet mahdollisuuden käydä koulua. Maan alue- ja paikallishallintoa on kehitetty. Kansallisten turvallisuuselinten (poliisi, tulli ja rajavartiointi, asevoimat) perustaminen on käynnissä. Afganistan on Suomen suurin kehitysavun kohde Aasiassa.
Äskettäin kuultiin, että Afganistanin luonnonvarat ovat poikkeuksellisen suuret. Maan rauhoituttua niiden varaan olisi mahdollista rakentaa nopea vaurastuminen. Luonnonvarojen hyödyntäminen edellyttää kuitenkin mittavaa panostusta maan liikenneinfrastruktuuriin. Afganistan on sisämaan valtio, ja se tarvitsee kunnolliset maantie- ja rautatieyhteydet naapurimaihin. Afganistanin sisällä kulkevan kehätien rakentaminen on vielä kesken. Kunnolliset liikenneyhteydet naapurimaihin (Pakistaniin, Iraniin ja Uzbekistaniin) vaativat nekin vielä työtä.
Suomalaiset rauhanturvaajat ovat toimineet Afganistanissa vuoden 2002 alusta lukien. Heidän määränsä on ollut koko ajan lievässä kasvussa. ISAF-operaatio käynnistyi noin 50 suomalaisella, määrä nousi muutama vuosi sitten noin 100 henkeen ja tällä hetkellä maassa on suomalaisia yli 140. Vuoden 2011 alussa lukumäärä kohoaa valtiojohdon päätöksellä jo 195 henkeen, jolloin ISAF:sta tulee suurin operaatio, jossa olemme mukana.
Osallistumisella kansainväliseen kriisinhallintaan on Suomessa aina ollut kansalaisten lähes yksimielinen hyväksyntä. Afganistanin operaatiosta uhkaa tulla ensimmäinen, joka herättää myös vastustusta. Suurin syy tähän lienee sillä, että ISAF-operaatiota johtaa Nato, ei YK. On kuitenkin muistettava, että ISAF-joukot ovat maassa YK:n nimenomaisesta pyynnöstä. Eivätkä operaatiossa mukana olevat maat ole vain Naton jäseniä, vaan mukana on runsaasti myös muita maita. Suomen osallistumisesta päättää maan ylin valtiojohto. Myös eduskunta saa selonteot operaation kulusta.
Itse en ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka ovat ISAF-operaatioon osallistumista vastaan. Afganistanin vaikea tilanne on perusteltu syy siellä olemiselle, ei sieltä pois tulemiselle. Miksi suomalaisia vapaaehtoisia rauhanturvaajia pitäisi lähettää paikkoihin missä ei ole minkäänlaista kriisiä? Minne ovat unohtuneet sellaiset arvot kuin kansainvälinen solidaarisuus ja vaikeuksissa olevien auttaminen? Miksi operaatioon osallistumista vastustavat erityisesti ne, jotka aikaisemmin saarnasivat sorrettujen oikeuksista?
Suomen osallistumiselle sotilaalliseen kriisinhallintaan on monia syitä. Nykypäivän kriiseillä on usein laajoja kansainvälisiä vaikutuksia. Ne luovat epävakautta ympäristöönsä ja lisäävät sillä tavoin jännitystä. Afganistan on yksi maailman merkittävimpiä huumeiden tuottajia, mistä tuotteet leviävät erityisesti Euroopan markkinoille. Osallistumalla sotilaalliseen kriisinhallintaan saamme arvokasta kokemusta kansainvälisestä yhteistyöstä. Eikä kansainvälinen solidaarisuuskaan ole toisarvoinen asia.