Ensi torstaina, 16. lokakuuta, tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä kun äänioikeutetut suomalaiset saivat eteensä seuraavan kysymyksen: Tuleeko Suomen liittyä Euroopan unionin jäseneksi neuvotellun sopimuksen mukaisesti?
Runsaat 1,6 miljoonaa äänioikeutettua eli 56,9 prosenttia äänestäneistä vastasi kysymykseen myönteisesti. Reilut 1,2 miljoonaa eli 43,1 prosenttia vastasi kielteisesti. Uurnilla kävi lähes kolme neljästä äänioikeutetusta.
Lokakuun 1994 neuvoa-antavaa kansanäänestystä voi pitää itsenäistymisen jälkeen Suomen merkittävimpänä tapahtumana. Se oli rauhanajan saranakohta. Suomi ei ole ollut sen jälkeen entisensä.
Itselläni on hyvin hatarat muistikuvat kansanäänestyksestä ja sitä edeltäneestä kiihkeästä kampanjasta. Syy ei ole dementia, vaan se, etten ollut tuolloin Suomessa.
Kun EU-jäsenyydestä saatiin aikaan neuvottelutulos, olisi odottanut, että historiallisesta asiasta olisi kerrottu arvokkaalla ja mieleenpainuvalla tavalla.
Mieleenpainuva hetki olikin, mutta aivan muusta syystä kuin tapahtuman historiallisuuden takia. Ainakin asiaa koskenut tiedote oli kuin 1970-luvun maataloustuloneuvotteluista. Se alkoi muistaakseni suurin piirtein sillä, montako emolehmää Suomessa saa olla!
EU-jäsenyyttä perusteltiin virallisesti vain kauppapoliittisilla syillä. Presidentti Mauno Koivisto jopa varta vasten kielsi ministereitä käyttämästä turvallisuuspolitiikkaa jäsenyysperusteluna. Jos näin olisi tehty ja jos äänestäjien enemmistö olisi vastannut ei, Suomen turvallisuuspoliittinen asema olisi heikentynyt.
Vaikka kauppapolitiikka kävikin jäsenyyden viikunanlehdeksi ja sillä oli myös oikeasti merkitystä, hyvin monille meille oli kolme syytä äänestää kyllä: Venäjä, Venäjä, Venäjä.
Ihan karmaisee ajatella tilannetta, jossa Suomi olisi nyt Ukrainan kriisin aikana EU:n ulkopuolella. Vaikka unionin turvatakuut eivät ole juuri tyhjää paremmat, jäsenyys antaa kuitenkin Suomelle tuulensuojaa.
Suoraan sanottuna: jos Suomi ei olisi EU:n jäsen, luulenpa, että Venäjä kohdistaisi Suomeen näinä aikoina painetta, painostustakin.
Erkki Tuomiojan vuosia 1991–1994 käsittelevät poliittiset päiväkirjat Siinä syntyy vielä rumihia tarjoaa kiehtovan ajankuvan jäsenyyshankkeen nostattamasta sisäpoliittisesta kiehunnasta. Tuomioja kävi itsekin pitkään jaakopinpainia.
20 vuotta myöhemmin EU-jäsenyys on arkinen itsestäänselvyys. 20 vuotta sitten näin ei todellakaan ollut.
Puolueista hankalin oli tilanne keskustassa. Sen puheenjohtaja, pääministeri Esko Aho joutui lopulta panemaan oman asemansa peliin ennen kuin puolue tuli jäsenyyden taakse.
Jälkikäteen ajateltuna oli Suomen kannalta onni, että keskusta sai 1991 veret seisauttavan vaalivoiton ja nousi pääministeripuolueeksi. Jos keskusta olisi ollut oppositiossa, kansanäänestyksen lopputulos olisi voinut olla toinen.
Oma lukunsa oli Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK. Aho nosti taktisesti taitavasti MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston ulkoministeriksi ja jäsenyysneuvottelijaksi. MTK:n liittokokous äänesti silti yksimielisesti EU-jäsenyyttä vastaan.
Vettä on sittemmin virrannut paljon Oulujoessa. Pohjois-Pohjanmaalla jäsenyyttä vastaan äänesti tukeva enemmistö, lähes 54 prosenttia uurnilla käyneistä. Sitäkin nuivempia olivat vain Kainuu, Etelä-Pohjanmaa ja Keskipohjanmaa.
Kun Kaleva teki viime keväänä Pohjois-Pohjanmaalla mielipidetiedustelun EU-jäsenyyden kannatuksesta nyt, 55 prosenttia vastanneista kertoi äänestävänsä kyllä, jos kansanäänestys järjestettäisiin nyt. Maanviljelijöistä 29 prosenttia olisi keväällä äänestänyt kyllä; 1994 kyllä-lukema oli kokonaista viisi prosenttia.
1980-luvun televisiomainoksessa kysyttiin: Mitä me laitettiin leivän päälle ennen kuin oli Floraa?
Mainosta voi soveltaa unionijäsenyyteen: Missä me oltaisiin jos emme olisi EU:ssa?
Kolumni