Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Missä EU, siellä ongelma! Jotenkin näin kai kuuluu kansanedustaja Timo Soinin mainio kiteytys, joka herättää aitoa ymmärrystä kaikkialla siellä missä ihmiset arjessaan joutuvat tekemisiin Brysselin säännösten kanssa.
Suorien kurkkujen kanssa tuli vielä toimeen. Kuluttajan osa on muutenkin helppo verrattuna ammatinharjoittajiin ja elinkeinoihin, joiden toimeentulo on kytketty EU-rahoitukseen.
Erityisen syvää myötätuntoa on syytä tuntea maanviljelijöitä kohtaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, maataloustuottajat on tungettu sellaiseen byrokratiahelvettiin, että vapaasta talonpojasta on jäljellä vain himmeä muisto. Korruptoituneita maita varten syystä luodut valvontajärjestelmät yhdistettynä pikkutarkan suomalaisen hallintokulttuuriin pimeimpiin puoliin saavat aikaan kafkamaisia painajaisia.
Kuvaan kuuluu, että siellä missä järkevän hallinnon vahvaa kättä todella tarvittaisiin, siitä ei näy jälkeäkään. Esimerkiksi elävien luontokappaleiden rääkkäys kiduttavan pitkin ja ahtain kuljetuksin on edelleen agribisneksen arkipäivää Euroopassa.
Niin kauan kuin mieletön meno on rajoittunut vain onnettomiin maataloustuottajiin tai muhin erityisryhmiin, muut ovat voineet tyytyä puistelemaan päätään. Yliopistoissa vastaava ilmiö on näkynyt suhteessa EU:n tutkimusrahoitukseen, jonka hakijoilla on syytä olla käytössään niin runsaasti hallintohenkilökuntaa, etteivät he tätä rahoitusta tarvitsekaan - muuhun kuin EU:n vaatiman byrokratiapuuhastelun paisuviin kustannuksiin.
EU-kalikan iskiessä omaan nilkkaan ymmärrys kummasti kasvaa.Yliopistoissa tästä on saatu tuntumaa jokin aika sitten esitellyistä tutkimusrahoituksen uudenlaisista pelisäännöistä. Tämä uusin vaihe eurooppalais-suomalaisen tiedepolitiikan ihmetekojen sarjassa sisältää vaatimuksen istuttaa EU-maataloustuesta tutut käytännöt koskemaan myös kotimaista tutkimusrahoitusta.
Tekes näitä pikkutarkkoja raportointisääntöjä kuulemma jo noudattaakin, eikä vahinko tieteelle ole siinä tapauksessa kai kovin suuri. Mutta, jos Suomen Akatemiakin seuraa samaa mallia, vakavasti otettava ja yhteiskuntaa pitkällä aikavälillä hyödyttävä tutkimus alkaa olla jo todellisessa vaaravyöhykkeessä. Oleellistahan tällaisessa EU-mallin mukaisessa rahoituskulttuurissa eivät ole tulokset. Tärkeää on vain työajan seurannan ja kaikkien muiden oheistoimintojen, matkailun ja lukemattomien palaverien äärimmäisen yksityiskohtainen ja varmasti aikaaviepä raportointi.
Kuka haluaa muun kuin pakon edessä alistua tällaisiin hyödyttömiin nöyryytysrituaaleihin? Ja kuka haluaa vierestä seurata, kun uusi byrokratia tukahduttaa ameebamaisen virtuaalitodellisuutensa alle vanhan toimintakulttuuriin, joka kyllä suosi tervettä kilpailua, tehokkuutta ja todellisia tuloksia, mutta teki sen paljon pienemmällä byrokratialla.Vanhassa kulttuurissa olennaista olivat tulokset ja tekeminen, vaikkei niistä kukaan kuvitellut bonuksia saavansa, eikä suinkaan työajan viettäminen virastossa ja ajan seurannasta raportoiminen, kuten kollektiiviseen lavastukseen todellisuuden sijaan nojaavassa EU-maailmassa. Ero kertonee, missä uusia sääntöjä sorvaillaan.
Tämä kaikki voisi olla ihan huvittavaa. En usko oman työpaikkani olevan ainoa, jossa on vietetty hauskoja hetkiä, kun strategioita ja kehityshankkeita on jalkautettu lattiatasolle. Kyllä siinä on puhetta riittänyt voimaannuttamisesta, mitenkään nyt unohtamatta missioomme kuuluvia arvoja sukupuolittuneesta Toiseudesta, joka on otettava huomioon sovellettaessa uuden palkkausjärjestelmän diskursiivisia visoita.
Hymy on hyytynyt, jos on saanut toimia tieto-Suomen eturivissä, pakotettuna koekäyttäjänä erilaisille sähköisille järjestelmille. Ei ole urbaani legenda, että matkalaskun tekeminen, johon aiemmin meni pari minuuttia, saattaa syödä uudella systeemillä monen ihmisen koko työpäivän panoksen.
Näin toimintaamme "tehostetaan". Samalla poltetaan ekologisestikin kallista sähköä ja myös rahaa taivaan tuuliin - dokumentithan on tietysti skannattava paperista ja paperille, ja sen työn tekevät maksusta yliopiston ulkopuoliset yritykset. Matkustamista uusi systeemi kyllä vähentää, mikä on hyvä, mutta oliko se kansainvälistymisen puolesta puhkuvien uudistajien tavoite?
Mielettömin hullutuskaan ei sinänsä kummastuta. Yliopistoissa, kuten kaikkialla julkisessa hallinnossa, on ehditty tottua jos jonkinlaisiin merkillisyyksiin, joilla tehokkuutta ja työmotivaatiota on tehokkaasti murennettu milloin minkin muodikkuudessaan pakollisen amerikanopin tai brysselindirektiivin nimissä. Orwell ei edes osannut kuvitella kaikkea kirjoittaessaan kauhukuvaa tulevaisuudesta, jossa nyt elämme. Totuuden ministeriötä ei ehkä vielä ole, mutta on sentään terveyden ja hyvinvoinnin virasto ja aivan uskomaton byrokraattis-liikkeenjohdollinen uuskieli, joka naurattaisi ellei itkettäisi.
Pahinta on, että innovaatioita ei synny yritysjohtamista matkivissa byrokraattisissa käskytysorgaanisaatioissa, jollaisiksi yliopistojamme ollaan uudistamassa. Juuri innovaatioita uudistajat Brysselissä ja Helsingissä ilmoittavat silti ajavansa. Enempää väärässä ei voisi olla. Olisiko siis Suomen aika erota EU:sta - ja mitä se muka asiassa auttaisi? Osataan sitä täälläkin.