Suomalainen asuu maassa, joka on jatkuvasti katastrofin partaalla. Tai siltä ainakin tuntuu, kun seuraa julkista keskustelua. Oli nousu- tai laskusuhdanne, keskitymme tähyilemään suuntaa, missä seuraavaksi aivan varmasti pamahtaa.
Aivan sama, vaikka Moody’s on arvioinut Suomen luottoluokitukseltaan parhaimpaan kolmen A:n maihin. Suomessa ei tuota mitään vaikeuksia tulkita lukuja niin, että olemme ihan kohta ylivelkaantumassa ja pahasti.
Synkissä ennustuksissa päästiin taas viime perjantaina uudelle tasolle, kun EK:n tuore hallituksen puheenjohtaja Ilpo Kokkila analysoi Suomen taloustilannetta: valtio velkaantuu, kansa ikääntyy ja teollisuuden kilpailukyky on tosi huono.
Luonnollinen jatko oli EK:n ja Teknologiateollisuuden aloite palkkojen laskemisesta, kilpailukyvyn nimissä tietenkin.
Puheista ja esitetyistä toimenpiteistä voisi luulla, että Kreikka on maa Ruotsin ja Venäjän välissä.
Tällä kertaa Nordean pääekonomisti Roger Wessman ilmaantui pilaamaan Kokkilan ja kumppanien paniikin lietsonnan kommentoimalla Ylelle, että vaikka Suomen kilpailukyky onkin heikentynyt, se on kaukana kriisimaiden tasosta.
Mitä taas elinkeinoelämän reagointiin tulee, paniikki on jo täydessä käynnissä. Yritykset saneeraavat väkeä ulos raskaalla kädellä ja samat piirit vaativat vastaavia toimia myös julkiselta sektorilta.
Ihan niin kuin Suomessa haluttaisiin ottaa kaikki irti markkinatalouden suhdannevaihteluista.
Vaikka todistusaineisto kuinka osoittaisi muuta, Suomi ja suomalaiset pitävät kiinni köyhän identiteetistään.
Vakavaraisuus on meille het-kellinen häiriö, joka on juuri menossa ohitse. Kun pelko kuristaa kurkussa, ei uskalleta muuta kuin panna pörssi kiinni, etteivät rahat karkaa. Ja siitähän suhdannekuoppa syvenee.
Stressi ja paniikki ehkäisevät myös tehokkaasti luovaa ongelmanratkaisua.
Epäilemättä Suomella on ongelmansa, mutta ongelma on myös puhekulttuuri, joka on läheistä sukua maailmanlopun ennustuksille.
Ja kun aina ollaan valmiita ampumaan kärpästä tykillä, niin puheisiin turtuu niin, että on vaikea erottaa toisistaan vakavaa huolta ja tavanomaista pirujen maalailua seinille.
Kuten kuntavaaleista nähtiin, moni myös kääntää selkänsä politiikalle. He tavallaan luovuttavat: ei hyvältä näytä, mutta niin masentavia näkymiä ei jaksa koko ajan katsella. He valitsevat keskittymisen omiin asioihinsa.
Erityisesti harmittaa nuorten ihmisten puolesta. Moni heistä ottaa kaikki synkät ennustukset täysin tosissaan. Heillä ei ole vielä elämänkokemusta, joka auttaisi suhteuttamaan synkistelyn aikaisempien laskusuhdanteiden koviin puheisiin.
Oman paikan löytäminen yhteiskunnassa ei aina ole nuorelle helppoa. Voisiko meidän ylimitoitetuilla kriisipuheilla olla osansa siihen, että niin moni nuori joutuu mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeelle? Viime vuonna ennätykselliset 1 569 alle 30-vuotiasta suomalaista jäi työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi.
Kadehdin Ruotsia, jossa talousvaihteluihin suhtaudutaan paljon rennommin. Siellä näkökulma tuntuu olevan nurkan takana odottavassa noususuhdanteessa, kun meillä odotetaan koko ajan selkä kyyryssä uutta romahdusta.
Ruotsissa uskalletaan satsata siihen, että ihmiset pysyvät töissä ja työmarkkinoilla. Niin Ruotsissa kuin myös muissa Pohjoismaissa työllisyysaste on Suomea korkeampi.
Ei ole ihan pikkuasia kansantaloudelle, hankitaanko lisää veronmaksajia vai heitä, jotka tarvitsevat tulonsiirtoja. Mitä useampi on töissä, sitä enemmän on kuluttajia, jotka pitävät talouden pyöriä pyörimässä.