Maa, joka neuvotteluissa on jo saanut paljon, mutta haluaa vielä lisää (vaikka nyrpisteleekin sille että EU:n kanssa ylipäätään pitää neuvotella). Maa, jonka lehdistössä vaahdotaan kansallisesta edusta ja isänmaan ystävistä ja satunnaisesti uhkaillaan EU-erolla. Maa, jonka EU-puheenjohtajakausi häämöttää jo näköpiirissä, mutta joka ei tunnu osaavan päättää, halutaanko yhteistyötä vai ei.
Brexitin kouristama Britannia? Ei, vaan kotimaani Suomi.
Olen seurannut ihmetyksellä Suomen linjaa Euroopan Unionin päätöksenteossa tällä hallituskaudella. Kovin vastentahtoiselta on meno vaikuttanut. EU-politiikka tuntuu olevan pääministerille pakollinen riesa, kuin silloin tällöin toistuva vaivalloinen velvollisuus.
Euroopan unionin eri toimielimissä keskustellaan jatkuvasti isoista, globaaleista teemoista ja niiden merkityksestä Euroopan tulevaisuudelle: pakolaisvirroista, ilmastonmuutokseen sopeutumisesta ja sen hillinnästä, työn murroksesta, veroparatiiseista, EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta. Suomi herää siinä kohtaa, kun olisi mahdollista saada itselle lisää, mutta keskustelun aikana olemme hiljaa. Vaatimuksia paremmasta maailmasta meillä ei ole. Vain yhdessä kohtaa hallitus näyttää heränneen unestaan: EU:n uuden puolustusyhteistyön kohdalla. Tähän pysyvään, uuteen rakenteelliseen yhteistyöhön Suomi onkin sitten lähdössä niin kiireellä, että pääministeri on asian jo kuitannut ennen eduskunnassa käytävää keskustelua.
Perustuslain mukaan Suomen kannan EU:ta koskevissa asioissa muodostaa eduskunta. Eduskunta tulee kuitenkin saamaan asiasta pääministerin ilmoituksen vasta sen jälkeen, kun ulkoministeri Soini on jo käynyt sitomassa Suomen kädet. Eduskunnan (ja myös presidentin) näytti ohittavan myös puolustusministeri Jussi Niinistö, joka ilmoitti julkisuudessa Suomen järjestävän suursotaharjoituksen vuonna 2020 tai 2021. On aivan käsittämätöntä, että kutsuja muille maille on jo esitetty, ilman että asiaa on käsitelty ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa, saati ulkoasianvaliokunnassa.
Tällainen EU-maako Suomi on? Tällaista EU:tako me haluamme rakentaa?
EU:n yhteydessä keskustellaan usein legitimiteetistä. Vaalien yhteydessä valitellaan alhaista äänestysintoa, vaalien välissä median vähäistä kiinnostusta eurooppalaiseen päätöksentekoon. Demokratiavaje on todellinen, ja tiedon puute myös vaarallista: esimerkiksi Britannian EU-kansanäänestyksen yhteydessä kampanjoitiin onnistuneesti aivan virheellisilläkin väitteillä EU:sta, joita populistilehdistö levitti tehokkaasti eteenpäin.
Toisaalta kansalaisten epäluottamus on myös aivan perusteltua: talouskriisin jälkeinen leikkauspolitiikka on vain pahentanut sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia eikä Euroopan Unioni ole kansalaisten silmissä pystynyt lunastamaan lupauksiaan hyvinvoinnin parantamisesta. Jos EU:n politiikan suuntaa ei muuteta sosiaalisia oikeuksia ja demokratiaa lisäävään suuntaan, kasvava tyytymättömyys, epäluottamus ja kansallismielisyys tulevat murentamaan unionin merkitystä entisestään.
Tässä tilanteessa EU:n roolin muuttaminen rauhanprojektista kohti sotilas- ja puolustusunionia tuntuu erittäin kyseenalaiselta. Kun niin monessa, kansalaisille tärkeässä asiassa emme tunnu löytävän kaikkia jäsenmaita hyödyttäviä ratkaisuja, niin sotilaallinen yhteistyökö nyt jää EU:n ytimeksi?
Tähän saakka Euroopan unionissa on ollut virallinen konsensus, ettei budjettivaroja käytetä puolustustarkoituksiin. EU:n puolustusrahasto rikkoo tämän linjan. Kyse ei ole mistään pikkurahoista: puolustusrahastolle on korvamerkitty varoja 38,5 miljardia euroa budjettikaudelle 2021–2027. Komissio haluaa esittää rahaston aloittamista jo vuonna 2019 ja varata vuoteen 2020 mennessä varoja siihen 2,59 miljardia. Tästä summasta tulisi 590 miljoonaa suoraan EU:n budjetista.
Lisäksi aseistukseen käytettäisiin tulevalla vuosikymmenellä 5 miljardia ja tutkimukseen 500 miljoonaa euroa. 1,5 miljardia tulee EU:n budjetista ja loput 3,5 miljardia kunkin jäsenmaan omasta kassasta.
Tämän lisäksi haetaan kahden prosentin kokonaistavoitetta bruttokansantuotteesta kaikkien EU-maiden puolustusmenojen osalta.
Jos kaikki tämä toteutuu, saa Suomi kesäkuussa 2019 hyvin erilaisen EU:n puheenjohdettavaksi.
Väistämätöntä se ei ole. Uhkakuvien korostamisen ja massiivisen sotilaallisen varustautumisen sijaan Suomen olisi mahdollista vaikuttaa Euroopan unionissa ja globaalisti tasa-arvon, ihmisoikeuksien kunnioittamisen, oikeudenmukaisen tulonjaon sekä monenkeskeisen yhteistyön puolesta.
Näin tulee tehdä. Euroopan unioni on Suomen kannalta keskeinen kansainvälinen yhteisö, eikä ole yhdentekevää minkälaiselle arvopohjalle sen tulevaisuutta rakennetaan.
Merja Kyllönen on europarlamentaarikko (vas.) Suomussalmelta.