Illalla alkavan EU:n huippukokouksen on määrä tehdä kauaskantoisia päätöksiä unionin tulevaisuudesta. Suomen on huolehdittava siitä, että se pysyy EU-maiden eturivissä ja säilyttää sananvaltansa myös turvallisuuspolitiikassa.
Huippukokoukselle ei ole asetettu etukäteen takarajaa, mihin mennessä valtionpäiden ja hallitusten johtajien pitäisi poistua Brysselistä takataskussaan uusi perustuslaillinen sopimus. Kokous voi venyä jopa yli viikonvaihteen. Tämä kertoo niistä vaikeuksista, mitä perustuslailliseen sopimukseen edelleenkin liittyy.
Sekin on mahdollista, ettei Ranskan entisen presidentin Valery Giscard d´Estaingin johdolla valmisteltu sopimusluonnos edes saa lopullista muotoaan Italian puheenjohtajakaudella, joka päättyy vuoden vaihteessa. Muistissa on yhä EU:n Nizzan huippukokous vuodelta 2000. Se epäonnistui surkeasti.
Uuden perustuslaillisen sopimuksen ydinkiista koskee vallanjakoa EU:ssa eli sitä, millaisilla äänten enemmistöillä laajentuneessa unionissa päätöksiä tehdään. Eräät keskisuuret maat vastustavat vallan siirtoa suurille jäsenmaille, mutta ne joutunevat ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja alistumaan. Suomella ja muilla pienillä mailla ei ole tässä jaossa juuri osaa eikä arpaa.
Komission jäsenten määrä on toinen iso pulma, ja Suomella on siinä suuri intressi. Ongelman yli päästään sillä, että kaikille jäsenmaille annetaan tulevaisuudessakin oma komissaari. Tässä asiassa Suomen on oltava tiukkana, mutta se ei ole vaikeaa eikä johda hankaluksiin, koska samanmielisiä maita riittää.
Suomi on keskittynyt ajamaan aivan muita asioita huippukokouksen alla tekemällä suuren ongelman EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä turvatakuista. Asia on kuitenkin marginaalinen suuressa uudistuksessa. Suomi on pelännyt sitä, että automaattiset turvatakuut vaarantavat sen liittoutumattomuuspolitiikan.
Välillä näytti jo uhkaavasti siltä, että Suomi ajaa itsensä umpikujaan presidentti Tarja Halosen, ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja heitä peesanneen pääministeri Matti Vanhasen johdolla. Suomea uhkasi jääminen yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ulkopuolelle valtiollisen johdon liittoutumispelon takia.
On ollut vaikea tajuta, miksi kolmikko on pitänyt kaavailtuja turvatakuita suurena mörkönä. Virallisen selityksen mukaan ongelman on aiheuttanut turvatakuuehdotukseen sisältyvä automatiikka. Käytännössä puhe automaattisista ja valinnaisista turvatakuista on kuitenkin semantiikkaa. Yksikään maa ei nimittäin lähde toisen avuksi, ellei apua pyydetä. Mitään maata ei liioin voi vetää aseellisiin selkkauksiin mukaan vasten tahtoaan.
Tuomioja on pystynyt junailemaan sopimustekstiin muotoilun, joka sopii paremmin Suomelle sekä muille liittoutumattomille ja puolueettomille maille. Pääministerin keskiviikkoinen lausunto siitä, että turvatakuut velvoittavat myös Suomea avun antoon, on helpottava. Suomi lienee palaamassa realistisille linjoille ja ottamassa taas paikkaansa muiden EU-maiden rinnalta. Sinne Suomi kuuluukin.
Olisi lyhytnäköistä sanoa ei kylmän sodan aikaisten asetelmien pohjalta EU-maiden yhteisille turvatakuille. Liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välinen raja on EU:ssa kuin veteen piirretty viiva. Sellaiseen ei kannata hirttäytyä. Suomen pitää olla siellä, missä tehdään sen turvallisuuteen vaikuttavia päätöksiä.