Monet muistavat yhä ehkä liiankin konkreettisesti, miten valtiontaloutta pelastettiin vararikon partaalta Esko Ahon hallituksen aikana vuoden 1992 kunnallisvaalien alla. Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Raimo Sailas ja budjettiosaston apulaispäällikkö Erkki Virtanen pantiin laatimaan ensimmäinen ja kuuluisin Sailaksen paperi, inhorealistinen julkisten menojen leikkausohjelma. Kaksi edeltänyttä devalvaatiota eivät olleet Suomea pelastaneet. Ne auttoivat vain palauttamaan teollisuuden hintakilpailukyvyn.
Kukaan ei tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman Sailasta. Se on kuitenkin varmaa, että Sailaksen ja Virtasen leikkausohjelma auttoi palauttamaan valtiontalouden takaisin oikeille raiteille, josta se oli suistunut 1980-luvun jakopolitiikan takia. Budjettimenot oli mitoitettu jatkuvan kasvun varaan. Kun kasvu pysähtyi kuin seinään 1991 ja kääntyi romahdusmaiseen laskuun, alkoi mieletön velkaantuminen. Valtio joutui ottamaan parhaimmillaan yhtenä vuonna lainaa lähes 70 miljardia markkaa.
Monet ministerit, kansanedustajat, pikkupoliitikot, etujärjestöjohtajat ja kymmenettuhannet yksittäiset kansalaiset huusivat kurkku suorana, että Sailaksen säästöohjelma oli täysin mahdoton. Kuitenkin se toteutettiin lähes pilkulleen. Sailas ja Virtanen joutuivat tekemään virkatyönä vielä toisenkin suuren säästöohjelman Paavo Lipposen ensimmäiselle hallitukselle.
Suomen valtiontaloutta - tarkkaan ottaen budjetin kasvua - leikattiin Ahon ja Lipposen hallitusten aikana lähes 60 miljardilla markalla. Joka ainoan rivin kirjoittivat Sailas ja Virtanen - Virtasen huoneessa.
Suomi on saanut osakseen aika lailla kansainvälistä suitsutusta siitä, miten se nosti itsensä lamasta kuiville määrätietoisen valtiontalouden sopeutuksen ja talouspolitiikan suunnanmuutoksen avulla. Suitsutus oli paikallaan. Suomessa tehtiin tuolloin suuria tekoja.
Kaikki vain ei käynyt niin kuin olisi ollut suotavaa. Suomen poliittiselle järjestelmälle ei ole kunniaksi se, että poliitikot panivat ensin likaisen työn tekijäksi virkamiehet ja haukkuivat sitten lyttyyn Sailaksen esitykset, mutta toteuttivat kuitenkin ne lopulta lähes sellaisenaan.
Viime viikolla julkistettu Työllisyystyöryhmän loppuraportti toi elävästi mieleen yli kymmenen vuoden takaiset tapahtumat. Sailaksen uusin esityskin on runtattu maan rakoon kuin valtiosihteerin ensimmäinen kuuluisa paperi. Kiivailu osoittaa, että Suomen demokratia on yhä häiriötilassa. Maassa ei vieläkään haluta tunnustaa tosiasioita eikä tehdä sitä, mikä on välttämätöntä, jos se edellyttää kiusallisia etujen leikkauksia.
Lähes kaikki kiivailijat tietävät, että ne ongelmat, jotka Sailaksen johtama 16-henkinen työryhmä nosti esiin, ovat vakavia ja todellisia. Suomi ei selviä kunnialla ensi vuosikymmenellä, ellei rakennetyöttömyyteen puututa, ellei yrittäjyyden edellytyksiä paranneta ja ellei kireään tuloverotukseen, eläketurvaan sekä opiskelun edellytyksiin kajota.
Sailaksen työryhmä pelkisti keskeiset ongelmat väliraportissaan jo vaalien alla. Silloin kuultiin pelkkää hymistelyä. Mutta kun samainen ryhmä paljasti sitten reseptinsä ja sen, mitä rohtoja suomalaisten on syötävä, jotta tauti paranee, reaktio oli puistattava. Jopa niissä poliittisissa piireissä, joiden varaan uusi hallitus muodostetaan, Sailaksen esityksiin tuskin suostuttiin koskemaan edes kepillä.
Tänään sitten pitäisi käydä ilmi, mitä Sailaksen ryhmän esityksestä on kelpuutettu hallitusohjelmaan - vai onko mitään. Maassa on uusi komento. Sailas ei päässyt enää lukemaan lakia hallitusneuvottelijoille ensimmäisenä. Alkutahdit löivät Sitran Aatto Prihti ja Antti Hautamäki sekä tutkija Anu Kantola. Keskusta halusi kertoa, että on muitakin ikkunoita kuin se, mistä Sailas katselee Senaatintorille.
Sailaksen tuoreimpaan paperiin liittyy kaksi kiusallista piirrettä demokratian ja koko Suomen poliittisen järjestelmän kannalta.
Ongelma numero yksi on se, että vain viikko vaalien jälkeen painosta pykättiin ulos sellainen myrkkykeittoresepti, josta olisi pitänyt keskustella rehdisti ennen vaaleja. Sailaksen ryhmän asetti pääministeri Paavo Lipponen. Hän oli harkinnut aikataulut selvästikin sitä silmälläpitäen, että Sailaksen uusi paperi olisi muodostanut kolmannen sinipunahallituksen ohjelman rungon.
Keskustan voitto sotki kuitenkin spasmat. Jäätteenmäki ei voinut viedä väkeään kiltisti Lipposen kattamaan pöytään. Väärät ihmiset esittivät oikeita asioita, joten Jäätteenmäen oli pakko ryhmittyä ajamaan väärää politiikkaa eli vastustamaan Sailaksen esityksiä.
Toinen ongelma on siinä, että puolueet maalasivat vaalien alla äänestäjille vain ruusuista tulevaisuutta. Sailaksen uusi paperi oli sitä taustaa vasten järkytys. Jo Nikita Hrushtshov luonnehti poliitikkojen ammattikuntaa osuvasti: "Poliitikot ovat kaikkialla samanlaisia. Lupaavat rakentaa sillan sinnekin, missä ei ole edes jokea."
Kun poliitikot kiersivät vaalien alla ikäviä asioita kuin kissa kuumaa puuroa, heidän oli tietenkin pakko repiä palasiksi Sailaksen resepti. He olivat omien puheidensa vankeja.
Jos uusi hallitus viittaa kintaalla Sailaksen ryhmän esityksille, poliitikot ja kansalaiset voivat toki päästä pälkähästä hetkeksi. Pään pistäminen pensaaseen ei silti auta. Takapuoli näkyy. Ongelmat eivät häviä, vaikka teeskentelisi, ettei niitä ole olemassakaan.
Ehkä kaikkein ikävin piirre on ollut vinkujien näköalattomuus. Sailaksen teurastajilta on jäänyt huomaamatta, että asiantuntijaryhmän esitykset tähtäävät vuosikymmenen lopulle, eivät tähän päivään.
Silloin ei löydy riittävästi työvoimaa tyydyttämään kysyntää. Nykyiset opiskelijatkin ovat siirtyneet ilmaisten etujen nauttijoista maksumiesten puolelle, ja heilläkin voi olla silloin toinen ääni kellossa kuin nyt.