Animaatio on saavuttanut sadan vuoden rajapyykin. Meillä Suomessa perinteet eivät ole yhtä pitkät, mutta kauas ei heitä: Eric Vasströmin ensimmäiset, taikakynätekniikalla tehdyt lyhytelokuvat ovat 1910-luvulta.
Aina viime aikoihin asti alalla yleisin selluloiditekniikka eli niin sanottu perinteinen piirrosanimaatio leimasi meilläkin varhaisvuosia. Varsinaisesti kotimainen tuotanto alkoi yleistyä 1930-luvulla. Aiempia kokeiluja toki oli, tekijöinä usein sarjakuvapiirtäjät: Ola Fogelberg esimerkiksi teki lyhyen, sittemmin kadonneen Pekka Puupää -elokuvan.
Vuonna 1924 oli kuitenkin jo valmistunut ensimmäinen suomalainen lyhyt fiktiivinen animaatio Aito sunnuntaimetsästäjä, jossa yhdistettiin piirros- ja näytelmäelokuvaa.
Mainosalaa uusi alue oli kiinnostanut jo tuota ennen. Käytännössä suurin osa suomalaista animaatiota aina 1960-luvulle asti tehtiin joko mainostarkoituksiin tai näytelmäelokuvien alkutekstejä varten. Piirroselokuvien lisäksi tehtiin nukke-elokuvia.
Vaikka ulkomailta imettiin vaikutteita erityisesti tekniselle puolelle, tietty kotoperäisyys säilyi lähes kautta linjan.
Tämän artikkelin tarkoituksena ei ole olla kotimaisen tuotannon lyhyt historiikki. Nostan esiin muutamia ohjaajia, joiden työt ovat paitsi jättäneet jälkensä alaan yleensä, yhtä lailla vaikuttaneet minuun henkilökohtaisesti. Tietokoneanimaatio jää tällä kertaa ulkopuolelle, vaikka myönnän esimerkiksi Tööt-filmin 1980-luvun alun ansiot: Itse valtiaat ovat raivanneet tilansa jo muutenkin.
Hjalmar Löfving
ja Disney
Paremmin sarjakuvataiteilijana tunnettu Hjalmar Löfving teki ensimmäiset animaatiokokeilunsa 1920-luvun puolella, mutta tärkeimmät aikaansaannokset sijoittuvat seuraavalle vuosikymmenelle. Kaikkiaan elokuvia valmistui parisenkymmentä, useimmat niistä mainoksia.
Löfvingin haaveena oli tehdä myös vapaa-aiheisia töitä, joissa hänen sarjakuviensa hahmot olisivat seikkailleet: Tommi Typykkä pääsikin valkokankaalle, muttei omilleen, vaan mainokseen.
Löfving on alkukauden suomalaisanimaation taiteilijoista kaikkein amerikkalaistyylisin. Disneyltä tuttu pehmeänpyöreä ote leimaa niin hänen sarjakuviaan kuin elokuviaan, varhainen Mikki Hiiri on varmasti jättänyt jälkensä. Piirrosten sujuvuus ja tietty helppous tekevät vaikutuksen, mutta Löfving ei pystynyt välttämään manerisoitumista. Osaltaan tähän johti hänen tavaton tuotteliaisuutensa.
Varjopuolen ei kannata antaa peittää sitä, että Löfvingin piirroselokuvat ovat meikäläisiin oloihin ja valmistumisaikaansa nähden tekniikaltaan yllättävän hyviä. Niistä välittyy elävä mielikuvitus ja huumorintaju.
Suomalaisen animaatiotuotannon varsinainen kohoaminen tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla, kansainvälistäkin tunnustusta saatiin. Osavaikuttajana nousuun oli usein parjattu televisio, joka antoi erityisesti lastenohjelmapuolellaan sekä toiminta- että levityskanavan.
Vakiotekniikaksi nousi sekä nopeutensa että halpuutensa vuoksi pala-animaatio: "leikittiin paperinukeilla", kuten eräässä Juho Gartzin ja Lauri Tykkyläisen elokuvassa todetaan.
Hinkun ja Vinkun kömpelö viehätys
Muistan ajan tuotoksia nostalgialla ja lämmöllä. Tekniikka saattaa nilkuttaa, mutta tarinat kestävät - työt tehtiin sydämellä.
Heikki Partasen ja Riitta Rautoman yhteydessä nostetaan usein ensimmäisenä esiin 1960-luvun Käytöskukka-elokuvat, sarja lapsille suunnattuja moraalitarinoita. Käytöskukissa ei yritetäkään briljeerata teknisillä jipoilla, vaan hyödynnetään kollaasitekniikan ikiomaa, kömpelön viehätyksen voimaa.
Graafisessa asussa näkyy virkistävästi itäblokin vaikutus: silkkipaperista revityt porsaat Hinku ja Vinku sekä muut metsän asukkaat ovat saaneet hahmotuksessaan kylläkin aidon suomalaisen tunnun, mutta takaa pilkistää Jan Lenican pukinsorkka.
Hellyttävyydessään vielä Hinkun ja Vinkun edelle menee Partasen ja Rautoman 1970-luvun voimannäyte, eläinaiheisiin suomalaisiin kansansatuihin pohjannut sarja. Projekti jäi rahan puutteessa kesken, mutta valmistuneet työt, erityisesti Jänis ja vuohi, koskettavat yhä. Tekijät uskalsivat luottaa vanhojen satujen alkuvoimaiseen kieleen. Myös piirrokset tyylittelivät erityisesti vahvoilla väreillään.
Yhä voimissaan oleva pala-animaatiotekniikan veteraani on Heikki Prepula, joka on - varsin harvinaista kyllä - saanut töilleen ansaittua tunnustusta. Television puolelta tuttuja ovat lämminhenkiset ja optimistiset Kössi Kenguru -elokuvat: niiden kerronnassa on pyrkimystä pitkäjänteisyyteen, mikä kotimaisesta animaatiosta usein puuttuu. Prepulan Kössit ovat pelkistettyjä, mutta ilmeikkäitä.
Kössi-elokuvissa elävät yhtä aikaa modernisoitu, mutta silti alkuvoimainen sadun henki ja tärkeiden arvojen, kuten optimistisuuden ja ystävyyden kunnioitus. Sama linja välittyy Prepulan myöhemmissä, yksittäisissä lyhytelokuvissa: esimerkiksi Pullapoika kulkee vaaratilanteesta toiseen naurun ja hilpeän rallatuksen hetkeksikään katkeamatta, Punahilkka-satu saa kokonaan uuden muokkauksen Kupperis kapperis -työssä.
Reino Niinirantaa kunnioitan erityisesti visuaalisena mestarina. Hänen myöhemmät, harvinaisella siluettitekniikalla tehdyt työnsä, kuten Kalevala, ovat hahmotuksessaan yhtä aikaa siroja ja jylhiä, arkaaisiakin. Kuvat dominoivat Niinirannan kerrontaa, tyyli istuu saumatta taruaineistoon.
Suomalaisen animaation vakasta olisi helppo nostaa esiin paljon muuta kiinnostavaa, yllättäen voisi puhua runsauden pulasta. Mutta en antaisi itselleni anteeksi, ellen tällaisessa katsauksenrääpäleessäkin mainitsisi edes niminä Liisa Helmisen ja Tini SauvonMinulla on tiikeriä tai selluloiditekniikalla tehtyä Herra Huu -näytelmäelokuvan animaatiojaksoa Apina ja gorilla ja osin samojen tekijöiden pasifistista Palikkasiltaa. Tai Jääkarhu soitti Afrikkaan -minimusikaalia, tai....