Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Maaliskuussa julkistettiin mainio teos, jossa Pekka Lähteenkorva ja Jussi Pekkarinen valottavat Suomi-kuvaa ja ulkoministeriön ponnisteluja sen vaalimisessa.
Opuksen nimeksi oli valittu provosoiva kysymys "Idän etuvartio?". Ja siihenhän median Argoksen silmä tietysti suuntautui ja jätti sisällön muun annin lähes huomiotta. Osin ehkä myös siksi, että ulkoministeriön viestintäosaston päällikkö ohjaili sen huomiota väittämällä, että Suomen uskottavuutta nakertaneet suomettumispuheet loppuivat vasta Harri Holkerin sinipunahallituksen nimittämiseen keväällä 1987.
Uskon väitteen lipsahdukseksi. Ei kukaan diplomaatti voi noin tietämätön olla. Potaskaa osastopäällikkö joka tapauksessa puhui. Esimerkistä käyköön Holkerin ensimmäinen vierailu itään. Leningradin Smolnassa hän tyrmäsi suomalaishistorioitsijoiden väitteet, että Vladimir Iljit Leninin tunnustus Suomen itsenäisyydelle olisi ollut vain taktiikkaa. - No suomettumiseksihan moinen puhe tietysti leimattiin kautta läntisen lehdistön.
Entä presidentti Mauno Koiviston politiikka Baltian ahdistuksen aikoina? Voi sitä ryöpytystä ja suomettumisleimojen määrää! Eivätkä syytökset niihinkään tuomioihin loppuneet, vaan ovat jatkuneet meidän päiviimme asti.
J.W. Snellman totesi jo 1863, että "epäluulo ulkomailla syntyy suomalaisten miesten omien tekojen vuoksi". Miten oikeassa hän olikaan. Siitä antoi esimerkin median käyttäytyminen taannoin. Kun hallitus pyrki edes jotenkin seuraamaan aiempia käytäntöjä eikä rientänyt oikopäätä tunnustamaan albaanien Kosovoa, se tulkittiin oitis oireeksi suomettumisesta. Vetoa siinä sitten vaikkapa saksalaisten tilaamaan tutkimukseen, jossa koko Kosovo leimataan mafia-yhteiskunnaksi. Eivät toimittajat jaksa moisia lukea, kun helpompi selitys löytyy vanhasta muistista.
Vastenmielisintä itsesuomettamista on suomalaisten ikuisella huonommuuden tunteella ja "mitähän ne meistä ajattelee" -heikkoudella manipulointi. Esimerkin siitä tarjosi näyttävästi julkistettu Ruotsin ulkopoliittisen instituutin johtajan Tomas Riesin haastattelu. Sen mukaan Suomen asema on romahtanut, maa hävinnyt tyystin kansainväliseltä kartalta eikä kukaan tunne edes Tarja Halosta eikä Matti Vanhasta. Onneksi Riesillä oli lääke tähän ongelmaan: Nato-jäsenyydestä on tehtävä heti poliittinen päätös!
En huomannut kenenkään pohtineen, mikä merkitys moisella näkyvyydellä ja tunnettavuudella muka olisi. Pienen maan ulkopolitiikalla voi olla vain yksi tehtävä: puolustaa Suomen kansan etuja ja antaa ihmisille mahdollisuus elää rauhassa ja turvattua elämää. Yhdentekevää onko ulkopolitiikka aktiivista vai passiivista, näkyvää vai näkymätöntä. Tavoite ja toimien tarkoituksenmukaisuus määräävät moiset sivuseikat.
Lähteenkorvan ja Pekkarisen teoksen uutisointi herätti oitis kaikki ne, joille Paasikiven-Kekkosen-linja on vanhojen homekorvien joutavaa löpinää. Helsingin Pravdan johtava Nato-vaari julisti ilosanomaa: Suomi oli suomettunut, ja se taakka tuntuu edelleen meidän elämässämme. Noiden vuosien häpeän voi pestä pois vain pikainen liittyminen Natoon!
Kuoroon yhtyi moni muu ylilyönneillä kilpaileva. Kun esimerkiksi Jukka Tarkka väitti teoksen osoittavan vääräksi vanhan "hurskastelun, että pitää puhua samoin kaikkiin suuntiin" ja antoi ymmärtää sen tarkoittaneen, että itäistä ystävyys- ja luottamusjargonia tuli esittää samoin sanoin lännessä, en usko hänen olevan niin typerä kuin todistelusta voisi päätellä.
Kyllä hänkin tietää, että neuvo puhua asioista samalla tavoin idässä ja lännessä tarkoitti sitä, ettei kannata harhautua mielistelyyn. Vanhana ohranana Urho Kekkonen tiesi tarkoin, että Washingtonissa sanottu v uotaa alta aikayksikön Kremliin ja päinvastoin; ja noita viestejä vertailemalla supervallat saattoivat tehdä johtopäätöksiä Suomen johdon luotettavuudesta.
Tuskin tuo luotettavuus niin huono lännessäkään oli kuin annetaan ymmärtää. Yhdysvaltain ulkoministeriön uusimmasta dokumenttikokoelmasta käy näet ilmi, että Valkoisen talon hämähäkki Henry Kissinger arvosti Kekkosta. Hänen mielestään tämä oli pitänyt Suomen taitavasti itsenäisenä idän paineiden keskellä, ja esimerkiksi Etyk-prosessista Kissinger totesi presidentti Richard Nixonille, että Suomen linja oli jopa lähempänä Yhdysvaltain näkemyksiä kuin sen Nato-liittolaisten kannat.
Mutta itsesuomettaminen elää ja voi hyvin. Siitä pitää huolen pääkaupunkimme Pravda, jota nykyisin on luettava tervarukkaset kädessä. Tietoa puuttuu, mutta vahvoissa asenteissa löytyy: "Mutta haluaisimmeko palata aikaan, jolloin idänpolitiikassa oltiin kirjaimellisestikin rähmällään tajuttoman ryyppäämisen takia?" Tästäkin intellektuellista on pitkä matka Aatos Erkkoon, joka aikanaan kutsui amerikkalaisjournalistit Suomeen toteamaan omin silmin, oliko Lappeenrannassa satamäärin neuvostoupseereita, kuten nämä olivat väittäneet.
Saksan ulkoministeri Gustav Stresemann totesi aikanaan, että pysähtyneisyyden edustajiksi tavataan leimata ne, jotka kieltäytyvät ummistamasta silmiään todellisuudelta. Tuon todellisuuden J.K. Paasikivi kiteytti aikanaan toteamukseksi:
"Joko Neuvostoliitto on heikompi tai vahvempi, se ei voi muuttaa meidän politiikkaamme. Venäjän ei tarvitse heikkoutensa vuoksi antaa meille perään, se on meihin nähden aina niin vahva."
Suomettumisesta kohkattaessa ja maata uussuometettaessa tuo totuus on päässyt valitettavasti unohtumaan.