pekka.mikkola@kaleva.fi
Muutaman päivän takaisessa EU:n opetusministerien kokouksessa Saksa esitti, että Euroopan historiasta pitäisi laatia unionin kouluille yhteinen oppikirja. Se vahvistaisi eurooppalaista identiteettiä ja maanosan asukkaiden yhteenkuuluvuutta, kuului perustelu.
Ensikuulemalta ajatus ei tunnu pahalta. Perustelukin on kaunis. Eikö siis panna maanosan parhaat historioitsijat töihin ja kerrota asiat niin kuin ne oikeasti olivat, pakataan tulos värillisiin kansiin ja jaetaan jäsenmaiden kouluihin.
Tarkempi pohdinta panee kuitenkin epäilemään, että tuollaisen oppikirjan teko voisi vaikeudessa vetää vertoja EU:n perustuslakisopimuksen rakentamiselle. Sen verran lujasti kansalliset tulkinnat heijastuvat historian kuvaukseen.
Yksi konkreettinen kysymys herää heti alkuun: Miten Euroopan historian esitys painottuisi maantieteellisesti? Se kiinnostaa täällä EU:n koillisnurkassa.
Olisiko tulos samanlainen kuin euron kolikon etupuoli, jonka kartalle Suomi hädin tuskin mahtuu? Tarjottaisiinko koululaisillemme historiaa, jossa seikkailisivat esimerkiksi frankkilainen hallitsija Kaarle Kaljupää ja hänen poikansa Ludwig Änkyttäjä tai muut kymmenistä tai sadoista Keski- ja Etelä-Euroopan historian etäisistä hahmoista?
Entä mitä Suomesta kerrottaisin muulle Euroopalle? Jo tasapuolisuuden perusteella esimerkiksi ranskalaisten tai espanjalaisten pitäisi saada tietää historiamme tärkeimmät vaiheet. Suomen eurooppalainen historiahan ei ala EU-jäsenyydestä ja vuodesta 1995.
Mojovia tulkintakiistoja yhteisestä Euroopan historiasta ei olisi vaikea löytää:
Pitääkö kunnia Amerikan löytämisestä antaa viikingeille vai genovalaiselle Kristoffer Kolumbukselle, jonka laivat purjehtivat Espanjan lipun alla - jos siis unohdetaan, että intiaanit ja eskimot olivat jo Amerikassa?
Tai kuinka suuri oli amerikkalaisten rooli natsien kukistamisessa? Kuuluiko pääansio heille vai eurooppalaisille sotilaille?
Tapahtuiko Turkissa armenialaisten kansanmurha vuonna 1915? Yhteinen näkemys tästä saattaa löytyä helpostikin, mutta vain jos oppikirja ehtii valmistua ennen Turkin EU-jäsenyyttä.
Uskoa yhteiseen oppikirjaan riittää Saksassa ehkä siksi, että se ja Ranska ovat jo yhden yhteisen koulukirjan tehneet. Kahden maan historioitsijat saivat siihen puristettua yhteisen näkemyksen vuoden 1945 jälkeisestä ajasta. Kirja on jo käytössä näiden maiden lukioissa. Mutta entä sitten kun tuota yhteistä näkemystä laativat 27 maan tutkijat?
Suomellakin oli yksi ylikansallinen oppikirjahanke historian alalla 1970-luvun puolivälissä. Se ei ehtinyt koviin kansiin asti. Projektin tulos opittiin tuntemaan nimellä Pirkkalan moniste. Se oli surkea luku suomettumisen historiaa.
Tuo maailman kehityksen läpikäyvä hengentuote pohjautui neuvostoliittolaiseen lähteeseen, jota Suomen opetusministeriön, kouluhallituksen ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen voimin viilailtiin vähän paikallisemmaksi.
Pirkkalan koulujen oppilaat saattoivat monisteistaan lukea, kuinka yhteiskunnan korkein kehitysaste on sosialismi ja että Suomen vihamielinen suhtautuminen Neuvostoliittoon johti talvisotaan syksyllä 1939. Hyökkääjää ei oppilaille kerrottu.
Tuo oppikirjaprojekti koki haaksirikon, jota vain harvat jäivät suremaan.