Kolumni

Suomesta ei tullut kansandemokratiaa

Toisen maailmansodan aikana Eurooppa jaettiin kahdesti. Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto sopivat, että Itä-Eurooppa Puolan keskiosista itään kuului Neuvostoliiton etupiiriin ja muu Eurooppa Saksan.

Toisen maailmansodan aikana Eurooppa jaettiin kahdesti. Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto sopivat, että Itä-Eurooppa Puolan keskiosista itään kuului Neuvostoliiton etupiiriin ja muu Eurooppa Saksan. Keväällä 1945 Jaltalla sodan tulevat voittajavaltiot sopivat, että Neuvostoliitto sai pitää vuoden 1939 etupiirinsä, jopa hieman lännemmäksi ulottuvana, lopun Euroopan jäädessä muille sodan voittajille. Suomi määriteltiin vuonna 1939 Neuvostoliiton etupiiriin, mutta vuonna 1945 olimme jo irtautuneet sodasta, joten asemamme oli epämääräisempi.

Stalinin pitkäaikainen tavoite oli maailmanvallankumous, jota hän piti väistämättömänä. Neuvostoliiton ja Saksan välissä sijaitsevien maiden alistaminen sodan jälkeen liittämällä ne Neuvostoliittoon (Baltian maat) tai alistamalla ne muodollisesti itsenäisinä valtioina neuvostojärjestelmän osiksi oli askel tällä tiellä.

Alistamista helpotti, että muu maailma oli väsynyt sotimiseen eikä rauhan säilyttämisen nimissä halunnut kyseenalaistaa saatikka vastustaa Stalinin pyrkimyksiä.

Yhdysvaltalainen toimittaja Anne Applebaum on viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan ”Rautaesirippu” (Iron Curtain. The Crushing of Eastern Europe) määritellyt neljää keinoa, joiden avulla Itä-Euroopan maiden alistaminen tapahtui. Niitä pohtimalla ymmärtää myös sen, miksi Suomi selviytyi sodasta itsenäisenä, länsimaisena oikeusvaltiona.

Toki Suomen selviytymisessä oli osansa myös sattumalla, muta sen perimmäinen syy löytyy demokraattisesta yhteiskuntajärjestelmästä ja sodan aikana osoitetusta taistelutahdosta.

Ensimmäinen Neuvostoliiton käyttämä keino oli sen mallin mukaisen valtiollisen poliisin luominen kaikille miehitetyille alueille. Salaisen poliisin avulla tunnistettiin todelliset ja mahdolliset uuden vallan vastustajat ja eliminoitiin heidät poliittisesti ja tarvittaessa myös fyysisesti.

Toinen keino oli luotettaviksi tiedettyjen, Neuvostoliitossa asuneiden kommunistien nostaminen uuden valtion johtoon. Walter Ulbricht Saksassa, Boleslaw Bierut Puolassa, Klement Gottwald Tshekkoslovakiassa ja Matyas Rakosi Unkarissa olivat viettäneet sotavuodet rintaman takana Neuvostoliitossa ja palasivat puna-armeijan mukana kotimaihinsa.

Kolmas Neuvostoliiton käyttämä keino oli kehityksensä alkuvaiheessa olleiden kansalaisyhteiskuntien tukahduttaminen. Kirkko, maatalousyhdistykset, ammattijärjestöt ja kansansivistystä edistäneet organisaatiot koettiin uhkaksi uusille vallanpitäjille, joten niiden toiminta kiellettiin. Samat toimenpiteet kohdistettiin myös niihin, jotka olivat taistelleet kommunistien rinnalla saksalaismiehitystä vastaan.

Neljäs keino oli laajojen etnisten puhdistusten toteuttaminen noissa aikaisemmin monikansallisissa valtioissa. Neuvostoliitolle oli erityisen tärkeää, ettei Itä-Euroopan maihin jäänyt kansallisia vähemmistöjä, jotka olisivat voineet olla lojaaleja lännessä asuville heimoveljilleen.

Suomi pelastui tältä kaikelta. Vuoden 1944 suurtaistelujen aikana se osoitti valmiutensa puolustaa isänmaata loppuun saakka. Suomen miehittäminen olisi sitonut suuren määrän neuvostojoukkoja, joita Normandian maihinnousun jälkeen tarvittiin Saksan rintamalla, missä kilpajuoksu Berliiniin oli jo käynnissä. Siksi Stalin teki johtopäätöksen, että Suomen neutralointi poliittisesti olisi helpompi ratkaisu kuin aikaa vievä sotilaalliseen voittoon pyrkiminen. Siksi Suomea ei miehitetty.

Avainhenkilö Suomen pelastumisessa oli tahtomattaan Otto Wille Kuusinen. Hän oli siirtynyt kansalaissodan jälkeen pettyneenä ja katkerana Neuvosto-Venäjälle hautomaan uusia suunnitelmia Suomen bolševisoimiseksi.

Äskettäin ilmestyneessä Antero Uiton kirjoittamassa Kuusisen elämäkerrassa (Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen, Paasilinna 2013) kuvataan tätä hyvin. Terijoen nukkehallituksen muodostaminen vuonna 1939 sinetöi Kuusisen kohtalon. Hänestä tuli Suomessa vihattu henkilö, joka ei Stalinin päätöksellä päässyt enää edes vierailemaan Suomessa.

Kuusinen oli johtanut maailmansotien välisen kauden Suomen maanalaista kommunistista puoluetta, joka ei kuitenkaan koskaan onnistunut saamaan merkittävää asemaa. Moskovaan majoittuneet suomalaiset kommunistit kadottivat kosketuksen suomalaiseen todellisuuteen. Suomalaisten yhteinen tahto taistella Stalinin aloittamaa hyökkäystä vastaan tuli heille siksi ikävänä yllätyksenä. Suomeen ei tästä syystä myöskään syntynyt sodan aikana mainittavaa vastarintaliikettä.

Syksystä 1944 lähtien Suomeen Moskovasta palanneet kommunistit saivat huomata, että heitä ei pidettykään tervetulleina vapauttajina.

Oli Suomen onni, että maamme muuttaminen kansandemokratiaksi ei onnistunut, ei vaikka Otto Wille Kuusisen tytär Hertta Kuusinen vielä vuonna 1948 julisti ”Tshekkoslovakian tien olevan meidänkin tiemme”.

Hinta tuolle tielle joutumisesta olisi ollut kova: taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys olisi pysähtynyt, huomattava osa väestöstä olisi paennut ulkomaille ja jäljelle jääneistä moni olisi joutunut poliittisina vankeina eri puolille Neuvostoliittoa – kuten esimerkiksi Virossa tapahtui.

Nimitys ”vaaran vuodet” kuvaakin siksi hyvin vuosien 1945–1948 tapahtumia maassamme.

Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.