Euroopan unioni on kriisissä. Mitä kauempaa EU:n menoa seuraa, sitä neuvottomammilta eurooppalaiset päättäjät vaikuttavat.
Päätöksiä talouden vakauttamisesta ei saada tehdyksi, vaikka velkakriisi on jyllännyt mantereella jo tovin. Poliitikot ovat esitelleet kansalaisia ja markkinoita rauhoitellakseen uusia agendoja, road mappeja ja aloitteita, joilla asiat saadaan hoitumaan. Näin ei ole tapahtunut. Tilanne on päivä päivältä surkeampi.
Viime viikolla komissio julkaisi ehdotuksensa yhteisten eurooppalaisten velkakirjojen, niin sanottujen vakausbondien, luomiseksi Bondien käyttöönotto ei kuitenkaan olisi ratkaisu nykyiseen kriisiin, koska se edellyttäisi merkittäviä muutoksia EU-sopimuksiin. Muutosten hyväksyminen kaikissa jäsenvaltioissa veisi aikaa eikä lopputulos olisi ennalta selvä. EU:n perussopimusten muuttaminen nopealla aikataululla lienee mahdotonta.
Viikonvaihteessa kansainvälinen lehdistö uutisoikin Saksan ja Ranskan suunnitelmista esittää EU-valtioille uutta hallitustenvälistä vakaussopimusta velkakriisin saamiseksi hallintaan. Sopimuksen yksityiskohdat eivät ole tiedossa, mutta todennäköisesti ennenkuulumattomia ideoita ei tähänkään aloitteeseen liity.
Vastuu velkakriisin hoidosta on luonnollisesti EU-maiden hallituksilla. Ne sentään yrittävät rakentaa tietä ulos, toisin kuin oppositiot kaikkialla EU:ssa. Oppositiot ovat ottaneet lyhytnäköisesti missiokseen kalastaa populistisia irtopisteitä eurokritiikillä. Suomessa pääoppositiopuolue perussuomalaiset jättää tällä viikolla välikysymyksen hallitukselle eurokriisin hoidosta. Kritiikkiä tulee tällaisena aikana olla, mutta sen pitäisi olla rakentavaa.
On selvää, ettei EU ole täydellinen ja tekee myös vääriä päätöksiä. Vaikuttaa siltä, etteivät hallitukset poliittisen suosion menettämisen pelossa uskalla tehdä mitään, vaan jahkaavat ja jahkaavat ja odottavat pelastajaa Euroopan ulkopuolelta. Viime kuukausina globaalit kumppanimme ovat kuitenkin selkein sanoin ilmoittaneet, ettei heillä ole halua ratkaista Euroopan ongelmia.
On ymmärrettävää, etteivät Euroopan unionin kriitikot näe EU:ssa tällä hetkellä mitään hyvää. Kriitikot toteavat EU:n olevan massiivinen koneisto, jossa suuret valtiot jyräävät. Suomi on pieni maa Euroopan reunamilla eikä muuksi muutu.
EU:n puolustajat taas jaksavat vuodesta toiseen korostaa Suomen EU-politiikan pitkää linjaa. Se kiteytyy yhteen kantavaan ajatukseen: Suomi edistää parhaiten kansallisia etujaan olemalla aktiivinen toimija unionin kaikilla politiikkalohkoilla ja hoitamalla omat asiansa niin hyvin kuin se haluaa muidenkin hoitavan omansa. Tämä pätee niin talouteen, ulkosuhteisiin kuin ympäristöpolitiikkaankin.
Suomen kannalta tärkein asia koko unionissa on saada muut käyttäytymistavoissa Suomen linjalle.
Olemme osallistuneet EU:n yhteisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksiin ja kantaneet kortemme kekoon. Olimme pikkuruisen Luxemburgin ohella ainoa maa, joka EU:n vakaus- ja kasvusopimuksessa sovitussa määräajassa saattoi julkisen taloutensa tasapainoon ja ylijäämäiseksi.
Globaaliin finanssikriisiin jouduimme ilman omaa syytämme, mutta olemme olleet vastuuta kantamassa niin oman kuin yhteisen edun nimissä.
Muita vaihtoehtoja meillä ei olisi edes ollut. Pieni jäsenvaltio ei voi käyttäytyä kuten suurvalta, vaikka kuinka perussopimuksissa vannottaisiin jäsenvaltioiden tasavertaisuuden nimiin. Suuri voi öykkäröidä ja saada tahtonsa perille. Pienen pullistelu on useimmiten pelkästään surkuhupaisaa ja kääntyy helposti itseään vastaan.
Meidän ei pidä irtautua talousasioissa eurooppalaisen vakauden ja kasvun linjauksista, sillä emme voi valita, olemmeko osa Eurooppaa vai ei. Euroopassa ei ole yhtään valtiota, jonka tulevaisuus ei olennaisesti olisi riippuvainen eurooppalaisten kumppaneiden kehityksestä.
Suomi elää Euroopasta. Osana EU:ta ja avoimena yhteiskuntana olemme helposti haavoittuvia. Meillä menee lujaa, kun maailmalla menee lujaa. Ja me kärsimme ensimmäisenä, kun jotkut mokaavat ja synnyttävät kriisin -- oli se luonteeltaan millainen tahansa.
Poliittisten valintojen merkitys kriisien synnylle täytyy kuitenkin tunnustaa.
Ellei 90-luvun taitteen pankkikriisin ja sitä seuranneen laman aikana olisi tehty vaikeita ja epäsuosittuja valintoja, Suomen tie olisi voinut olla Kreikan tie. Kansa oli meilläkin barrikadeilla, mutta poliitikkojen selkäranka kesti paineet toisin kuin monissa muissa maissa, joissa valtaapitävät perääntyivät heti, kun galluplukuja julkaistiin. Tätä samaa selkärankaa tarvitaan Suomessa myös nyt.
Selkärankaa osoittaa myös omien sitoumusten pitäminen. Suomen tapa noudattaa EU:n lakeja ja päätöksiä ei ole naiivia eikä tyhmää. Suomessa noudatetaan yhdessä sovittuja linjauksia, kun muualla sanat ja teot ovat ristiriidassa. Asiat on harkittava perinpohjaisesti ennen päätöksiä, mutta sen jälkeen, kun päätökset on tehty, niissä myös pysytään.
Unioni voi olla vahva ainoastaan silloin, jos jäsenmaat eivät elä kuin pellossa. Niiden on sitouduttava yhdessä tehtyihin päätöksiin. Suomen etu on yhtenäinen Euroopan unioni. Vain sanansa mittainen unioni voi olla haluamamme vahva, globaali toimija. Tällä hetkellä Eurooppa ansaitsisi parempaa politiikkaa kuin saa.
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.