Suomessa on suojeltuja ja rajoitetussa metsätalouskäytössä olevia metsiä kolme miljoonaa hehtaaria.
Koko maan metsäpinta-alasta on suojeltu 13 prosenttia. Pohjois-Suomessa metsistä on rauhoitettu peräti 22 prosenttia.
Luvut löytyvät teoksesta Metsätilastollinen vuosikirja 2 012. Kirjan ilmestymisen jälkeen suojeluala on todennäköisesti jatkanut kasvuaan.
Kansantaloudellisesti pohjoisessa järkyttäviltä näyttävistä luvuista huolimatta metsien suojelusta käydään tasaisin välein kiivasta keskustelua.
Julkisuudessa äänekkäin, ei suurin, joukko vaatii kaikenlaisiin uhanalaisuuksiin vedoten kylmästi lisää maita ja mantuja pois talouskäytöstä.
Suojelua vaativille ei riitä mikään. Joukko ajaa yksisilmäisesti tavoitteitaan, välittämättä valtakunnallisesti, alueellisesti ja paikallisesti aiheutuvista taloudellisista menetyksistä.
Esimerkiksi pääkaupunkiseudulta on helppo tulla vaatimaan pohjoiseen yksityisenkin omaisuuden halvaannuttamista. Riitelyn loputtua kehä kolmosen sisäpuolelle voi huoletta palata nauttimaan yhteisillä verorahoilla maksettavista palveluista, joiden kustantamisessa metsätaloudesta tuleville rahavirroille näyttää taas tulevan entistä kovempi kysyntä.
Kenellekään ei liene enää epäselvää, kuinka kuralla valtion talous on – kunnista ja kaupungeista puhumattakaan.
Säästöjä kaikkialta kampaavassa maassa jokainen murunen on nyt kullanarvoinen. Niiden hävittäminen on helpompaa kuin uusien löytäminen.
Metsien ympärillä käytyä kohkaamista vuosikymmenet vierestä seuranneena ja kiistojen tuloksia omin silmin nähneenä ihmetyttää, kuinka pitkälle tällä tiellä on varaa enää jatkaa.
Laajojen rauhoitusten luulisi turvanneen elintilan harvinaisimmillekin ötököille ja kääväkkäille.
Kiistoissa nousee yleensä aina väite, että suojelulla saavutetaan taloushyödytkin paremmin kuin hakkuilla.
Rauhoitusten tuomien hyötyjen mittaaminen on veteen piirretty viiva. Kuusamosta voi ottaa kuitenkin esimerkiksi kunnan eteläosien vanhojen metsien suojelualueet.
Kuusamon yhteismetsältä suojeltiin vuosien taistelun jälkeen valtion pakkolunastuksella 13 500 hehtaaria. Ikimetsien sanottiin tuovan lisää luontoturisteja ja kasvattavan matkailutuloja.
Todellisuus on kuitenkin karu: kun rauhoituspäätöksestä on kulunut vajaat parikymmentä vuotta, suojelumetsistä ei puhu enää kukaan.
Hyvin harva repputuristikaan enää vaivautuu menemään keskustasta 50 kilometrin päässä sijaitsevaan korpeen.
Arvokas metsäomaisuus huojuu ja lahoaa hiljalleen lähes tyystin unohdettuna.
Suomessa on menty suojelurintamalla jo niin pitkälle, että ainakin metsien käyttöä heikentäviä ohjelmia olisi viisasta alkaa kylmästi purkaa. Perusteeksi riittäisi näinä aikoina taloudelliset syyt.
Kotimaisista raaka-aineista etsitään kuumeisesti uusia tuotteita ja korvaavaa energiaa.
Puuteollisuutta ehdittiin pitää uuden teknologian huumassa fossiilina alana.
Metsäteollisuuden hiljattain julkistamat investointipäätökset viestivät, että kotimaiselle havusellullekin löytyy kysyntää.
Keski-Suomeen tulevat tehdaslaajennukset muuttavat tilannetta myös pohjoisessa. Puuta tarvitaan tehtaille yhä enemmän omilta alueilta.
Maailmanlaajuisesti talous ajautuu myös siihen suuntaan, että on suorastaan järjetöntä, jos omia vähäisiäkään luonnonvaroja ei ymmärretä alkaa käyttää tehokkaammin.
Rakennusteollisuus on näyttänyt tässä hyvää esimerkkiä lisäämällä julkisessakin rakentamisessa puun käyttöä. Aivan puhtaasti terveyssyistä.
Kolumni