Muutamat Suomen 70 vuotta sitten kohtaamista mullistuksista olivat näköpiirissä jo vuoden 1944 alkaessa, mutta jotkut olivat niin mahdottomia, että niitä ei osattu edes pelätä. Suomi ehti yhden vuoden aikana kokemaan kaikki suursotaan joutuneelle mahdolliset tilanteet.
Tammikuussa rintamalinja oli kaukana Itä-Karjalassa. Lehdistö kertoi vakaasta tilanteesta, vaikka hallitus oli jo vuotta aiemmin asettanut päämääräkseen irtautumisen Saksasta ja rauhan Neuvostoliiton kanssa.
Helmikuussa Helsinki koki suurpommituksiksi sanotut kauhujen yöt, jotka tosin eivät olleet lähelläkään sitä, minkä Saksan isot kaupungit joutuivat kokemaan. Silti ne muuttivat henkistä ilmastoa. Hallitus tunnusteli neuvottelumahdollisuuksia Josif Stalinin kanssa, mutta kansa puri hammasta ja torjui rauhansuunnitelmat.
Hallituksen lähestymisyritys tyrmättiin Moskovassa. Kotirintamalla tuli haukut kun oli suostuttu edes keskustelemaan sopimuksesta, jolla Karjalan kannas olisi taas menetetty. Ja Saksa keskeytti asetoimitukset Suomelle.
Puna-armeijan suurhyökkäys kesäkuussa Kannaksella vei Suomen sotilaallisen tuhon partaalle ja Neuvostoliitto vaati täydellistä antautumista. Saksa perui asevientikieltonsa ja sen ulkoministeri tuli rutistamaan syvään ahdinkoon joutunutta. Presidentti Risto Ryti sitoutui juhannuksena Adolf Hitlerin liittolaiseksi, ja se liitto kesti elokuun alkuun.
Suomi vaihtoi presidenttiä, vapautui pakkoliitosta Saksan kanssa, Neuvostoliitto perui antautumisvaatimuksen ja välirauhansopimus solmittiin syyskuussa. Legendaarisen sodanjohtajan maineen Suomessa saanut marsalkka Gustaf Mannerheim teki rauhaan perivihollisensa kanssa, ja Stalin hyväksyi sen. Suomi joutui luovuttamaan maa-alaa ja tuotantokapasiteettia vielä enemmän kuin talvisodassa.
Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden väestö siirtyi kaoottisessa mutta rauhallisena pystyneessä operaatiossa tynkä-Suomeen. Neuvostoliitolle jäi autio voittomaa ja Suomeen muodostui monen sadan tuhannen ihmisen hiljaista neuvostovihaa hautova väestöryhmä.
Mannerheimilla oli kaikki valta Suomessa, mutta hän ei halunnut diktaattoriksi. Karismaattinen marsalkka sai puolustusvoimat ja apean kansalaismielipiteen alistumaan musertavan raskaaseen välirauhaan Neuvostoliiton kanssa ja katkaisemana suhteet Saksaan.
Päämajan keskijohto organisoi salaa sadoittain asekätköjä kaikkialle maahan ja niitä huoltavan 5 000 henkilön verkoston, joihin vastarintaliike olisi tukeutunut jos voittaja yrittäisi miehittää maan. Neuvostoliiton sotilasjohto tulkitsi asekätkennän juuri niin kuin oli tarkoituskin. Se oli varoitus. Suomalaiset nousisivat vastarintaan epätoivoisessakin tilanteessa.
Välirauhansopimus velvoitti suomalaiset sotaan Lapissa toiminutta yli 200 000 miehen sotilasosastoa vastaan ja purkamaan samaan aikaan kenttäarmeijansa rauhan kannalle. Neuvostojohto hämmästyi kun suomalaiset pystyivät täyttämään yhtä aikaa nämä kaksi ristiriitaista velvoitetta.
Suomi alistui sotakorvaussopimukseen, joka käytännössä kaksinkertaisti sen taloudellisen taakan, johon suomalaiset ymmärsivät suostuneensa.
Ennen vuoden 1944 loppua Mannerheim onnistui vielä estämään etelärannikon linnakkeiden järeän tykistön tuhoamisen virittämällä neuvostojohdon kanssa keskustelun yhteisistä sotilaallisista intresseistä Suomenlahden puolustuksessa. Siitä alkoi tie kohti yya-sopimusta, joka oli Neuvostoliiton valttikortti kun se kylmässä sodassa yritti jallittaa Suomea.
Vuoden 1944 aikana Suomi ehti olla melkein mitä vain. Vielä talvella se oli Saksan aseveli, kesällä liittolainen ja syksyllä vihollinen.
Suomi oli alkuvuodesta lähes uneliaassa asemasodassa Neuvostoliiton kanssa. Kesällä se joutui kiivaassa liikuntasodassa antautumisen partaalle. Syksyllä se teki välirauhan, jota se näytti noudattavan pilkulleen, mutta samalla se kuitenkin varautui salaa torjumaan välirauhansopimuksen rikkomukset rikkomalla sitä itse.
Se oli suomalaisille synkeän ponnistelun aikaa. Kaikki tuntui menevän huonosti, ja luvassa oli sitä samaa ehkä loputtomasti. Mutta ei se ollut helpon menestyksen aikaa Neuvostoliitollekaan. Keski-Euroopan sota oli vasta huipentumassa ja Moskova joutui siirtämään painopisteensä Saksan kysymyksen ratkaisuun. Tilit Suomen kanssa jäivät selvittämättä.
Kesän suurtaistelu vahvisti Neuvostoliiton talvisodassa saamaa kokemusta, että Suomi pystyy ainakin viivyttämään massiivista rintamahyökkäystä. Saatuaan raskaan välirauhansopimuksen suomalaiset alkoivat toteuttaa sen sietämättömiä vaatimuksia, mutta myös varautuivat torjumaan kaiken sen, mikä menisi yli paperille kirjoitettujen artiklojen.
Nämä toisen maailmansodan aikaiset kokemukset ohjasivat Neuvostoliiton Suomen-politiikkaa koko kylmän sodan ajan. Silloin Suomi loi puolueettomuusasemansa puoliväkisin, aseistautui vaivihkaa ja ryhtyi salaiseen yhteistyöhön lännen sotilastiedustelun kanssa. Se varautui torjumaan yli yya-sopimuksen tekstin menevät vaatimukset samoin kuin se 1944 varmisti, että siltä ei vaadittaisi mitään yli sen, mihin silloin oli suostuttu.
Suomen vuosi 1944 jätti jälkensä Neuvostoliiton poliittiseen alitajuntaan. Suomalaisten kanssa pitää olla varovainen. Heistä ei koskaan voisi olla ihan varma.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.