Suomi rämpii talousvaikeuksissa, työttömyys ja Kiina-ilmiö kiusaavat, puolustus- ja turvallisuuspolitiikka ovat muutoksessa. Suomea odottaa hvk:ssa EU:n ulkoreuna, kun poliitikot tarrautuvat kaksin käsin UKK:n oppeihin ja kylmän sodan ulkopolitiikkaan.
Mutta mikä näistä on Suomen pahin ongelma ja poliitikkojen suurin huolenaihe? Ei mikään. Valtakuntaa vavisuttaa pahainen paperilappu, jota Anneli Jäätteenmäki kutsui painostuslapuksi, muut hätäiseksi viestilappuseksi.
Suomella menee hyvin, kun poliitikot jaksavat päivätolkulla vaivata päätään sillä, kuka kuskasi yhtä typerää lappua ja mihin se sitten päätyikään ja pitäisikö sitä näyttää vai ainoastaan vilauttaa. Voi taivaan vallat!
Jo sokea Reettakin tietää, että sosiaalidemokraatit pakottivat Jäätteenmäen eroamaan. Oleellista keväällä oli SDP:n Jäätteenmäkeä kohtaan tuntema luottamuspula, ei se, kuka viestitti ja mitä. Kun keskusta katsoi parhaimmaksi jatkaa yhteistyötä SDP:n kanssa, Jäätteenmäki sai lähteä.
Asiassa ei ole mitään epäselvää. Mutta siltä näyttää, että hallitus kaatua kupsahtaa yhteen paperilipareeseen. No, on Suomessa kummempiakin nähty. 70-luvulla hallitus kaatui korpun hintaan. Korppusodaksi luottamuspulaa tuohon maailmanaikaan kutsuttiin.
Paperisilpun alle hautautuu Suomen tulevaisuuden ja turvallisuuden kannalta elintärkeä asia. Pitäisikö Suomen liittyä mahdollisiin EU:n puolustuspoliittisiin ytimiin vai peräti Natoon?
Tilanne on Suomen kannalta aika hurja, nyt kun Paavo Lipponen on "vain" eduskunnan puhemies. Ulkopolitiikasta päättävät ne ihmiset, jotka 30 vuotta sitten näkyvimmin vastustivat EU:ta, silloista EEC:tä. Vastustajiin kuuluivat nykyinen tasavallan presidentti Tarja Halonen, ulkoministeri Erkki Tuomioja ja EU-komissaari Erkki Liikanen.
Sen sijaan Lipponen, joka vielä 60-luvun lopulla vaati Suomelle uutta (neuvostomyönteistä) idänpolitiikkaa, oli hypännyt vankkureista pois. Jo 30 vuotta sitten hän oli toisella puolella kuin Halonen ja Tuomioja.
Jos nuoruuden ihanteet säilyvät vahvoina läpi elämän, niin mitä Suomelle oikein tapahtuu? Matti Vanhanen ja Seppo Kääriäinen kuuluvat vankkoihin kekkoslaisiin. Tosin miehet ovat ennenkin livenneet kannoistaan. Ehkä he tekisivät niin nytkin, ellei vastassa olisi kaksi vanhaa EU-EEC:n vastustajaa.
Etenkin Tuomioja ulkoministerinä on melkoinen kiviriippa Suomelle. Hän ei ole joustanut asenteissaan tippaakaan. Yleensä hän osaa ne peittää, mutta Lauantaiseuran haastattelussa vajaa kaksi viikkoa sitten pokka petti. Tuomiojan oli vaikea hillitä riemuaan, kun hän teilasi puheet Suomen aseman uudelleenarvioimisesta ja liittoutumattomuudesta luopumisesta.
"Monet näiden puheenvuorojen käyttäjistä ovat niitä, joilla on kymmenen vuotta ollut kuningasajatuksena, että Suomen pitää liittyä Natoon - -. Kun vaalikeskustelun aikana havaittiin, että tämä unelma eli Nato-jäsenyys meni sirpaleiksi, niin nyt on keksitty käyttää EU:n puolustuksen tehostamista argumenttina siihen, että päästään samaan lopputulokseen."
Tuomioja on susi lammasten vaatteissa. Hän on odottanut 30 vuotta, että saisi isketyksi EU-EEC:lle ja lännelle luun kurkkuun. Nyt se sitten tapahtuu, hvk:ssa.
Suomen kannalta alkaa osoittautua katastrofiksi se, ettei Martti Ahtisaari edes pyrkinyt toiselle presidenttikaudelle. Nyt häntä tarvittaisiin. Voi meitä.