Korkeajännitys-lehti on viime vuosina pitänyt ilahduttavan runsaasti kotimaisuuden lippua liehumassa. Suomalaisten tekijöiden töitä on paitsi julkaistu, niistä on myös rummutettu: tulokset ovat näkyneet niin yleisö- kuin kriitikkopalautteessa. Aika- ja aihekirjo on kulkenut kansalaissodasta 1960-luvun päiviin.
P.A. Mannisen ja Petri Hiltusen toteuttama Vänrikki Stoolin Korkeajännitys, varsinaiselta nimeltään Edestä maan ja kuninkaan! on suomalaispuolen tähän asti kunnianhimoisin satsaus. Omalta osaltaan se juhlistaa kansallisrunoilija Runebergin 200-vuotisjuhlaa: sisältö poikii paljossa hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan, mutta pyrkii laventamaan tematiikkaansa ohi pelkän klassikkotulkinnan.
Vaikka monet henkilöhahmot ovat lähtöisin Runebergiltä, käsittelytavassa tavoitellaan realistisuutta ja historiallista tarkkuutta. 1808-09 käydyn Suomen sodan vaiheisiin johdatellaan vanhan Stoolin ja hänen vieraansa muisteloiden kautta. Kerronta ei maalaile liikoja, vaan pyrkii pitämään jalat maassa. Samaten vältellään turhaa herooisuutta.
Projekti näyttää viehättäneen niin Mannista kuin erityisesti Hiltusta. Perustematiikaltaan Vänrikki Stoolin Korkeajännitys lähestyy välillisesti hänen viimeaikaisia seikkailutarinoitaan - juuret ovat samansukuiset, joskaan eivät aivan näköiset. Haittapuolena Edestä maan ja kuninkaan! -tarinassa on kuitenkin tekstipainotteisuus: osin se lähenee enemmän kuvakertomusta kuin sarjakuvaa. Hiltusen piirrosjälki kestää toisaalta kyllä tarkastelun.
Joensuun aktiivisen sarjakuvaseuran toiminta näkyy ulkopuolisille selvimmin albumitarjonnassa: vajaassa kymmenessä vuodessa seura on julkaissut jo viisi tuotosta. Niistä uusin, Älppäri, sisältää edeltäjiensä tapaan lyhyehköjä tarinoita.
Yhdistävänä nimittäjänä on rock-musiikki ja sen vaikutus tekijöihin, lähestymistapoja on yhtä monta kuin piirtäjääkin. Aihe tuntuu trendikkäältä, käsittelihän muun muassa Sarjainfo-lehti äsken sitä.
Tyylilajit heittelevät laidasta laitaan, realismista ja muisteloista huumoripuolelle, fantasiaan ja absurdeihin heittoihin. Albumin raamit ovat siksi väljät, ettei sisällön vaihtelevuus haittaa, se tuntuu päinvastoin kirjossaan rikkaalta.
Kun aihe on kyllin antoisa, synnyttää se tulkintoja: sarjassaan Älppäri-albumi tarjoaa paitsi ehkä uusia näkökulmia ja koukkuja, myös jatkaa onnistuneita temaattisia kokonaisvalintoja.
Jii Roikosen Jasso-kissa on jaksanut ihmeesti pitää yllä nonsense- ja surrealistishenkisen linjansa: kissan ja häntänsä kirjavat vaiheet virkistävät yhä. Osaltaan se johtuu Roikosen piirrostyön joustavuudesta ja venyvyydestä, metamorfooseista, mutta vielä enemmän kielellisestä vallattomuudesta. Jassolle ja hännälle arkikin kääntyy seikkailuksi, tavallisesti "hilbeäksi" sellaiseksi.
Jo katsauksen alussa tuli mainittua, kuinka Korkeajännitys-sarja pyrkii pitämään tarjontansa eloisana. Uusien suuntien etsimisen lisäksi sotahenkinen perustarjonta pidetään suunnassaan, mutta tähyillään samalla menneeseen.
1970-luvun puolivälissä Korkeajännitys-lehtien sortimentti oli laajimmillaan: erityisen hyvään muistoon monista eri sarjoista jäi Avaruuden Korkeajännitys. Toisaalta nostalgisuuteen nojaaminen näkyi jo tuolloin kustannuspolitiikassa.
Avaruuden Korkeajännitys -lehdissä julkaistiin brittiläistä työtä olevia Jet-Ace Logan -seikkailuja, niihin oli saatu tutustua kymmenisen vuotta aiemminkin. Ensimmäisenä tieteistematiikka tuolla saralla tuli silti tutuksi jo 1950-luvun puolella Rick Random -sarjoissa.
Nyt noista nykyään katsottuna hieman korneista, mutta hellyttävän camp-henkisistä - toimintaa riittää ja mutkia oiotaan loogisuudesta piittaamatta - jutuista on koottu pokkari, joka sisältää kummaltakin sankarilta kaksi seikkailua.
Käänteiltään monesti hulvattomien tarinoiden lisäksi uusintajulkaisu sisältää Moog Konttisen laajahkon artikkelin sarjoista. Se olisi voinut mennä syvemmälle tietopuolella, mutta pyrkii joka tapauksessa analysoimaankin.
Runsaat kuvanäytteet ja bibliografiat ovat plussaa. Yleensä ottaen nostalgialinjaa kannattanee jatkaa: arkistoistahan löytyisi niin 1950-luvun dekkarisovituksia kuin lentäjä-ässä Battler Brittonin edesottamuksia.
Marvel-tuotantoa tuupataan markkinoille tätä nykyä niin paljon, että runsauden pulaan tuntuu välillä tukahtuvan. Neliosaiseksi kasvaneessa Ihmesarjoissa on ilmestynyt jo toinen Hämähäkkimies-pokkari.
Rautaa on tietysti taottava, kun se on kuuma: onhan hahmo ollut nyt hyvin esillä valkokankaalla, mutta kun Hämähäkkimiehellä on lisäksi oma nimikkolehti, "tårta på tårta" -vaikutelmalta ei voi välttyä. Sinänsä nämä Ihmesarjojen 1970-luvun alun episodit ovat mukiinmeneviä, vaikka Peter Parker -parkaa ahdistaa paikoin melodramaattisuuteen saakka.
Paitsi Runebergin, on vuosi 2004 ollut myös Tintin juhlavuosi: sarjakuva alkoi ilmestyä tammikuun 10. päivä 1929 Le petit vingtième -lehdessä. Suomessa klassikon merkkipäivää kunnioitetaan uusintapainoksella meillä alkujaan vuonna 1988 ilmestyneellä Benoit Peetersin kirjoittamalla juhlakirjalla.
Se tarjoaa yleiskatsauksen sekä hahmon että piirtäjänsä vaiheisiin, mutta liikkuu aika pintatasolla. Kuvitus on avokätistä, lähestytään miltei niin sanottua "kahvipöytäkirjaa". Sinänsä ikävää, että Peetersin teoksesta julkaistiin edelleen sen supistettu versio: laveammassa laitoksessa olisi ollut tuplaten sivuja ja päästäisiin syvemmälle aiheeseen.