Suomen pyrkimys turvallisuusneuvostoon nostaa pitkästä aikaa YK:ta Suomen ulkopolitiikan keskipisteeseen. Se on tarpeellista, vaikka YK:n ydin kaipaa kipeästi remonttia.
Tässä hyvä tietokilpailukysymys: nimetkää joku YK:n turvallisuusneuvoston nykyisistä vaihtuvista jäsenistä. Taitaa mennä kaikille arvaukseksi, sillä niistä ei normaalissa uutisvälityksessä koskaan mitään kuulu. Vain pysyvillä jäsenillä - Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Kiina, Venäjä - on käytännön merkitystä. Vaihtuvia jäseniä on kymmenen, ja ne edustavat aina jotakin maaryhmää.
Siihen joukkoon Suomi nyt haluaa. Suomi on käynnistänyt kampanjan, jonka tavoitteena on vuonna 2013 alkava kaksivuotiskausi turvallisuusneuvostossa. Asia ratkaistaan YK:n yleiskokouksessa syksyllä 2012.
Tätä ennen Suomi on tuolla paikalla ollut kahdesti, vuosina 1969 ja 1989. Tasaisen vauhdin taulukolla on siis jo korkea aika yrittää uudestaan, mutta pelkästään sillä ei kolme vuotta kestävää kampanjaa voi perustella.
Olisi helppoa leimata koko operaatio vain ulkoministeri Alexander Stubbin tai presidentti Tarja Halosen tai molempien haluksi kohottaa profiiliaan. Vuoteen 2013 mennessä on kuitenkin käyty vaaleja sen verran, ettei seuraavan hallituksen ministeripaikoista tai presidentin nimestä pysty vielä mitään sanomaan. Nyt petataan paikkaa Suomelle, ei kellekään suomalaispoliitikolle.
Toki sekä Stubbin että Halosen äskeisiä Afrikan matkoja voi katsella myös näiden silmälasien läpi. Afrikasta löytyy melkoisen monta ääntä YK:n yleiskokoukseen. Suomen tiedossa olevat kilpailijat turvaneuvostoon ovat ennen muuta Luxemburg ja Australia.
Mutta ei ole mitään vikaa siinä, jos kampanjan myötä Suomen ulkopolitiikan näköala laajenee. Huolimatta sekä Halosen että häntä ennen Martti Ahtisaaren henkilökohtaisesta mielenkiinnosta YK on ollut pitkään pois Suomen ulkopolitiikan keskiöstä.
Yksi selkeä selitys tähän on, että koko YK on pahoissa vaikeuksissa. Ennen muuta turvallisuusneuvoston rakenteet huutavat kipeästi uusimista. Ajatus viidestä pysyvästä jäsenmaasta ja niiden veto-oikeudesta edustaa 1940-luvun lopun maailmaa, ei tätä päivää. Se on yleisesti tiedossa, mutta uudistuspyrkimys toisensa jälkeen on ajanut karille.
Näkyvillä ei ole mitään todellista mahdollisuutta siihen, että turvallisuusneuvoston rakenne olisi remontoitu ennen Suomen mahdollista jäsenyyttä. On siis mentävä vanhoilla pelisäännöillä. Niistä taas seuraa suoraan, että YK:n asema jatkaa heikkenemistään turvallisuusneuvoston kehnon toimintakyvyn vuoksi.
Niin ei voi jatkaa loputtomiin, mutta liian monet kansalliset edut ovat estäneet yhteisen edun toteutumisen - tähän asti.
Monet YK:n alajärjestöt tekevät tauotta elintärkeää humanitaarista työtä mutta maailmanjärjestön ydin on kehnossa kunnossa, ja juuri sinne Suomi nyt pyrkii. Ei yritys silti turha ole, sillä todennäköisesti Suomella on tuolla paikalla jotain annettavaa. Kyse on myös vastuun ottamisesta. Se kuuluu pienillekin maille. Turvallisuusneuvostossa pysyvät jäsenmaat vartioivat lähinnä omia etujaan, muut voivat katsoa asioita laajemmin. Ei turvallisuus tarkoita pelkkää sotilaallista turvallisuutta.
Kansalaisten arkeen Suomen mahdollisella jäsenyydellä ei liene mitään vaikutusta. Mutta jäsenyyskampanja pitää tuon ajan Suomen ulkopolitiikkaa hereillä, pakottaa sitä monipuoliseksi ja tuo merkityksen tunnetta. Näkökulmaa on pakko laajentaa EU:n ulkopuolelle globaaleihin kysymyksiin. Ei siitä haittaakaan ole.