Sodan jälkeisinä vuosina Neuvostoliitto valjasti myös Venäjän ortodoksisen kirkon ajamaan poliittisia tavoitteitaan Suomessa. Niinpä kun Leningradin metropoliitta Grigori saapui syksyllä 1945 yllättäen vierailulle Suomeen, häntä tervehti Helsingin rautatieasemalla ensimmäiseksi Neuvostoliiton lähetystön korkea-arvoinen virkamies.
Vierailun aikana metropoliitta ehdotti Suomen ortodoksisen kirkon liittämistä Moskovan patriarkaatin yhteyteen, josta se oli eronnut vuonna 1923 ja liittynyt autonomisena kirkkokuntana Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin.
"Toisen maailmansodan päätyminen Neuvostoliiton voittoon merkitsi sitä, että myös Venäjän ortodoksiselle kirkolle annettiin ulkopoliittinen tehtävä", kertoo teologian maisteri Juha Riikonen.
Venäjän kirkon omana intressinä oli saada takaisin menettämiään alueita.
"Kun nyt poliittinen tilanne antoi Venäjän kirkolle mahdollisuuden ensimmäisen kerran pariin vuosikymmeneen toimia tällä tavalla, se käytti heti tilannetta hyväkseen."
Suomen lisäksi Venäjän ortodoksinen kirkko lähetti piispojaan myös muihin maihin houkuttelemaan niiden ortodoksikirkkoja yhteyteensä.
Juha Riikonen väittelee perjantaina Joensuun yliopistossa Suomen ortodoksisen kirkon ja Moskovan patriarkaatin välisestä kanonisesta eli kirkko-oikeudellisesta erimielisyydestä vuosina 1945-1957.
Politiikka ja kirkkopolitiikka kietoutuivat yhteen
Metropoliitta Grigorin syksyn 1945 Suomen-vierailulla oli Riikosen mukaan selvä poliittinen kytkös.
"Jo vuodenvaihteessa 1944-1945 Neuvostoliiton suurlähetystön lähetystövirkailija Sergei Istomin oli yhteydessä Suomen ortodoksipiispoihin eli arkkipiispa Hermaniin ja Helsingin piispaan Aleksanteriin ja ehdotti kirkkoliitosta", Riikonen kertoo.
Poliittisesta kytköksestä kertoi myös se, että kommunistilehdet Suomessa puhuivat suurin otsikoin, että Suomen ortodoksikirkon liittymisestä Moskovan patriarkaattiin oli jo päätetty.
Viimeistään tämä, että liitosasiasta puhuttiin kuin se olisi jo päätetty, herätti Suomen ortodoksikirkon oppositiovoimat vastarintaan.
Voi lisäksi kuvitella, minkä vaikutuksen suomalaisiin teki metropoliitta Grigorin vakuuttelut, joiden mukaan kristinusko voi erinomaisesti Neuvostoliitossa. Metropoliitan miestä oli väärinkäsitys, että Venäjän kirkkoa olisi vainottu. Ja jos vainoa olikin ollut, se oli hänen mukaansa johtunut siitä, että kirkosta haluttiin pois huono aines.
Suuren epäilyksen liitoshankkeen ylle langetti myös sisäministeri Yrjö Leinon Suomen Tietotoimistolle ja lehdille antama sensuurimääräys metropoliitan vierailun aikana. Sensuurilla haluttiin heikentää liitoshankkeen vastustajien asemaa, mutta tulos olikin päinvastainen.
"Sensuurimääräys paljasti asian arkaluonteisuuden ja kasvatti Moskova-vastaista mielialaa kirkkokunnassa."
Arkkipiispan taitava viivytystaktiikka
Liitoshanke joutui Suomessa vastatuuleen muun muassa siksi, etteivät läheskään kaikki suomalaiset ortodoksit pitäneet siitä, että liitos yhdistettiin politiikkaan. Suomalaiset halusivat myös pitää kiinni kirkkonsa itsemääräämisoikeudesta.
"Aluksi ehdotukseen myönteisesti suhtautunut kirkollishallitus alkoi laittaa jarruja päälle, kun selvisi, ettei Moskovan patriarkaatti hyväksyisi Suomen kirkolle yhtä laajoja autonomisia oikeuksia kuin mitä Konstantinopolin yhteydessä oli", Riikonen sanoo.
Kirkollishallitusta ei myöskään ilahduttanut ajatus siirtymisestä takaisin vanhaan ajanlaskuun.
Arkkipiispa Herman oli myös aluksi suopea liitoshankkeelle, mutta vähitellen hänkin alkoi empiä. Mutta koska kirkkokiista koettiin araksi poliittiseksi asiaksi, arkkipiispa otti aseekseen viivyttelyn.
Suomen ortodoksisen kirkon johdon viivyttelevä taiteilu onnistui, vaikka jossain vaiheessa Moskovan patriarkaatin vaatimuksissa viitattiin jopa maiden välillä vuonna 1948 solmitun YYA-sopimuksen velvoituksiinkin.
Lopulta vuonna 1957 Venäjän patriarkaatti tunnusti Suomen kirkon kanonisen aseman Konstantinopolin patriarkaattiin kuuluvana autonomisena kirkkokuntana.