Suomen presidenttihistoriaan kirjoitetaan sunnuntaina uusi sivu: kaikki kolme presidenttiä matkustavat Tallinnaan osallistuakseen Viron edesmenneen presidentin Lennart Meren hautajaisiin. Pohjoinen isoveli osallistuu eteläisen pikkuveljen surujuhlaan poikkeuksellisen näyttävästi.
Ele on hieno. Vuosikymmeniä kovia kokeneen ja silti selviytyneen tasavallan isähahmon muistoa pitääkin kunnioittaa. Silti ei voi välttyä vaikutelmalta, että näyttävällä osallistumisellaan Suomi lääkitsee kolkuttavaa omaatuntoaan. Sen aiheutti virallisen Suomen kylmäkiskoinen suhtautuminen Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin vajaat 20 vuotta sitten. Yhtä lailla Baltian maiden halu liittyä pikimmiten Natoon oli Suomelle vaikea pala 2000-luvun taitteessa.
Historia voi mataa eteenpäin pitkiä aikoja ilman suuria muutoksia kunnes yhtäkkiä alkaa tapahtua. Baltian maat irtautuivat neuvostovallasta muutamassa vuodessa, ja kahdessa vuosikymmenessä ne ovat paitsi tehneet ratkaisevan pesäeron neuvostoaikaan myös ottaneet tiikerinloikan moderniin maailmaan.
Menneitä tapahtumia ei pidä irrottaa historiallisesta yhteydestään, ja Neuvostoliiton osoittautuminen savijaloilla seisseeksi jättiläiseksi tuli yllätyksenä, joillekin jopa järkytyksenä. Silti on hätkähdyttävää lukea uudelleen presidentti Mauno Koiviston muistelmakirjasta Historian tekijät Baltian tapahtumia koskevia kohtia.
Koivisto kertoo esimerkiksi marraskuussa 1990 Pariisissa pidetystä Etykin huippukokouksesta, jossa neuvostojohtaja Mihail Gorbatshov pyysi häneltä epätoivoisesti apua. Koivisto hahmotteli tukipuheen, joka jäi lopulta pitämättä. "Se, mitä olin hahmotellut, oli peitelty varoitus, että Neuvostoliiton puolelta voisi tulla esiintymään väkivaltakoneiston käyttöä balttien itsenäisyyspyrkimyksiä vastaan", hän kirjoittaa. Kun väkivaltaa sitten käytettiin tammikuussa 1991, Koivisto torjui julkisesti epäilyjä, että olisi tiennyt siitä. Ei varmaankaan tiennyt, mutta olisi silti halunnut varoittaa.
Koivisto oli Gorbatshovin luottomies, jolle Kremlin isäntä purki huoliaan ja jonka kautta tämä haki tukea lännestä. Monet ulkomaiset johtajat, myös Koivisto, uskoivat naiivisti Gorbatshoviin ja Neuvostoliittoon. Historia osoitti kuitenkin pian, että veikkaus osui väärään hevoseen. Tämä ei vähennä Gorbatshovin historiallista merkitystä.
Baltian itsenäisyysjohtajat, Meri muiden mukana, saattoivat tavoitella kuuta taivaalta, mutta heissä oli yksi leimallinen piirre; he käyttivät vain rauhanomaisia menetelmiä. Balttien "synti" oli se, etteivät he eivät neuvotelleet tulevaisuudestaan neuvostopelinsääntöjen mukaan. Koiviston Suomen varovaisen linjan olisi ymmärtänyt, jos se olisi ollut tasapuolinen kaikille osapuolille. Hän kuitenkin sekä tuki avoimesti Gorbatshovin pyrkimyksiä että oli avoimen kylmäkiskoinen balttien asialle.
Outo oli myös myöhempi vaihe, jossa Suomen valtiojohto toppuutteli Baltian maiden kiirettä liittyä EU:n lisäksi myös Natoon. Tämä tuli selvimmin julki presidentti Tarja Halosen huhtikuussa 2001 saksalaiselle Der Spiegel -aikakauslehdelle antamasta epäonnistuneesta haastattelusta. Vasta kun oli varmistunut, että Viro, Latvia ja Liettua pääsisivät Natoon, Suomikin teki välttämättömyydestä hyveen ja tulkitsi, että niiden jäsenyys lisää sotilaallista vakautta Itämeren alueella.
Nämä episodit kuvaavat osuvasti Suomen ja Baltian maiden erilaista henkistä ilmapiiriä ja erilaisia historiallisia taustoja. Vaikka Suomi on moderni yhteiskunta, Baltian maiden ovet ovat enemmän auki ulkomaailmaan. Niiden pitkän historian ja kulttuurin voi aistia jo pelkästään kävelemällä Tallinnassa, Riiassa ja Vilnassa.
Kun Koivisto, presidentti Martti Ahtisaari ja Halonen osallistuvat presidentti Meren hautajaisiin, ikävät muistot voi nyt henkisesti haudata. Se kyllä edellyttää, että Suomi olisi oppinut niistä jotakin. Merihän osoitti henkisen suuruutensa ymmärtämällä hyväntahtoisesti Suomen varovaisuutta.
Baltian maat halusivat ottaa taas paikkansa kansakuntien joukossa. Tästä niitä ei voi moittia. Oli myös historian lykky, että Neuvostoliiton vallankaappaus ja lopullinen hajoaminen edesauttoivat Baltian maiden tavoitteen toteutumista.
Suomessa pitäisi jaksaa myös muistaa, että historian osat ovat myös vaihdelleet. Latvian taannoinen varapresidentti Dainis Ivans kertoi seuraavan tarinan 1980-luvun lopulla: Ivansin liikemies-isä oli käynyt 1930-luvun lopulla Helsingissä. Hän oli yrittänyt käydä ostoksilla, mutta kotimaahan verrattuna ei ollut ollut mitään ostettavaa.