Presidentti Martti Ahtisaaren maanantaina Säkylässä pitämä turvallisuuspoliittinen puhe tuskin olisi kohauttanut, ellei se olisi osunut naulan kantaan. Ahtisaari sanoi asemansa antaman arvovallan turvin sen, minkä kaikki tiesivät olevan tulossa Naton Prahan-huippukokouksen jälkeen: Suomea Naton ulkopuolella pitäneet syyt ovat menettäneet merkityksensä ja Natosta on tulossa keskeinen osa eurooppalaista ja euroatlanttista turvallisuusjärjestelmää.
"Nykyinen asemamme on käymässä hankalaksi", Ahtisaari varoitti. Suomi on vaarassa eristää itsensä oman turvallisuuspoliittisen ympäristönsä muovaamisesta.
Ahtisaaren logiikka uudessa tilanteessa on sama, millä aikanaan perusteltiin Suomen liittymistä Euroopan unioniin ja rahaliittoon: Suomen pitää istua niissä pöydissä, missä tärkeitä päätöksiä tehdään. Johtopäätöstä on hankala kumota kestävin perustein nyt, kun Suomen turvallisuuspoliittinen oppirakennelma on romahtamassa. Enää kun ei ole sitä asetelmaa ja maailmaa, jonka varassa liittoutumattomuus määriteltiin Suomen turvallisuuspoliittiseksi linjaksi.
Nato on muuttunut ja laajentunut entisen Neuvostoliiton ja Varsovan liiton alueelle. Venäjä ei nostanut meteliä Naton tulosta Baltiaan. Miksi se olisi nostanut? Se on Naton ja EU:n yhteistyökumppani, ja se veljeilee myös Yhdysvaltain kanssa, eritoten terrorismin vastaisessa rintamassa.
Ahtisaaren kuvaus Suomen turvallisuuspoliittisen ympäristön muutoksesta on tarkka ja täsmällinen. Hänen analyysinsä Suomessa vallitsevan Nato-kielteisyyden syistä pitää niin ikään paikkansa, ja myös hänen johtopäätöksensä liittoutumisen järkevyydestä uudessa tilanteessa on oikea.
Edes tasavallan presidentti Tarja Halonen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja, joiden sydän sykkii liittoutumista vastaan, eivät torjuneet Ahtisaaren ajatuksia. Heidän kommenttinsa vaikuttivat happamilta ja kielteisiltä, koska he leimasivat Ahtisaaren puheenvuoron pelkäksi "kansalaiskeskusteluksi" ja korostivat, ettei Suomen turvallisuuspoliittinen linja muutu.
Tuollaiset kommentit ovat itsestäänselvyyksiä, understatementtejä. Ei kai Ahtisaarikaan tosissaan kuvittele, että Suomi tarkistaisi linjaansa heti, vaikka hän niin esitti. Hänen puheensa tarkoitus näyttää olevan halussa ravistella suomalaisia irti vanhoista ajatusluutumista. Hän polkee vauhtia masinaan, jotta Suomi voisi luopua liittoutumattomuudesta edes silloin, kun siihen avautuu mahdollisuus.
Siis vuonna 2004, jolloin Nato laajenee kaiketi seuraavan kerran. Tai viimeistään 2006, jos ensimmäinen tilaisuus menee sivu suun.
Monet asioita tarkkaan seuraavat ovat olleet jo kauan vakuuttuneita siitä, että Suomi on matkalla kohti Natoa. Vakuuttavia merkkejä tästä ovat Suomen ja Naton armeijoiden yhteensopivuuden nosto, Suomen ja Naton yhteistyökuviot monilla eri tasoilla sekä erilaiset alustavat toimet. Esimerkiksi Antti Kalliomäen työryhmää on vaikea käsittää muuksi kuin arvovaltaiseksi porukaksi, jonka tarkoitus on valmistella suomalaisia muuttamaan jyrkän kielteistä Nato-mielipidettään.
Se tekee samaa työtä kuin presidentti Ahtisaari Säkylässä, mutta ei yritä saada aikaan shokkivaikutusta. Se muokkaa mielialoja Natolle suosiollisiksi pikkuhiljaa.
Muokkausta tarvitaan, koska varsinaisen Nato-keskustelun on määrä käynnistyä 2004, kun seuraava turvallisuuspoliittinen selonteko valmistuu. Lähtöasetelma olisi toivoton, jos 70-80 prosenttia suomalaisista vastustaisi yhä silloin liittoutumista. Vaikkei kansanäänestystä Natosta järjestettäisikään, on vaikea löytää hallitusta, joka luopuisi liittoutumattomuudesta vastoin kansan vahvaa tahtoa.
Niin masokistisia poliitikot eivät suinkaan ole.
Kansan sitkeä Nato-vastaisuus on Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta hankalasti hoidettava pulma. Ongelman juuret ovat syvällä J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen vanhoissa, mutta siihen tilanteeseen hienosti istuneissa opeissa. Kansalle pitäisi nyt opettaa, että liittoutuminen voikin olla Suomen kannalta järkevä valinta. Mutta miten tehdä se, kun ulkopolitiikan johdon suu on kapuloitu?
Pääministeri, ulkoministeri ja tasavallan presidentti eivät voi lonksuttaa Nato-ovea, eikä oikeastaan kukaan muukaan ministeri. Heidän pitää toistaa asemansa takia virallista oppia eli sitä, että Suomi on liittoutumaton ja ettei Suomella ole tarvetta muuttaa linjaansa.
Syntyy vakuuttava todisteluketju, josta jää lopputulokseksi se, ettei Suomi ole liittoutumassa eikä aiokaan liittoutua. Ihmekö tuo, jos kansa vannoo kyselyissä liittoutumattomuuden nimiin. Se kuuntelee, mitä johtajat sanovat. Kehä on valmis, ja siitä on vaikea päästä ulos.
Ulospääsy-yrityksiä on kuitenkin tehty. Esimerkiksi puolustusministeri Jan-Erik Enestam on esittänyt välillä rohkeahkoja lausuntoja Natosta. Se selittää myös sitä, miksi puolustusvoimain edellinen komentaja Gustav Hägglund ja nykyinen Juhani Kaskeala ovat puhuneet keskenään ristiin ja esittäneet itsekin eri aikoina erilaisia arvioita Nato-jäsenyyden tarpeellisuudesta.
On epäilty, että myös valtiollisen johdon erimielisyys voisi vaikeuttaa ratkaisua Nato-jäsenyydestä. Se ei ole todennäköistä. Hallituksen ja oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäen välillä vallitsee tosiasiallinen konsensus turvallisuuspolitiikassa. Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta utvakin löytänee yhteisen linjan presidentti Halosen kanssa, kunhan päätöksenteon aika tulee.
Suomi on yksinkertaisesti liian pieni maa ja liian lähellä Venäjää, jotta sen johto voisi riidellä turvallisuuspolitiikan suuresta linjasta. Suomi on matkalla kohti Natoa, ja kyse on vain siitä, liittoutuuko se ensi vaalikaudella vai vasta seuraavalla.