Kun YK on nyt sopinut kansainvälisen joukon lähettämisestä Libanoniin, Suomen on vaikea sanoa kiitos ei. Päätös on silti vaikea, koska operaation poliittiset ja sotilaalliset riskit ovat poikkeuksellisen suuret. Sinkkiarkut ovat realistinen visio.
Poliitikot presidenttiä myöten tappelivat viime talvena railakkaasti uuden kriisinhallintalain yksityiskohdista. Uusi laki haluttiin valmiiksi hyvissä ajoin ennen kuin Suomen ensimmäinen päivystysvuoro EU:n nopean toiminnan joukoissa alkaa 1. tammikuuta. Silloin ei ollut harmainta aavistustakaan, että laille olisi käyttöä vieläkin nopeammin Libanonin takia.
Suomen poliittinen johto on jo viikkoja antanut ymmärtää, että jos Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto pääsee yksimielisyyteen kansainvälisen vakauttamisjoukon lähettämisestä eteläiseen Libanoniin, Suomi lähtee joukon jatkoksi. Kun neuvosto on täyttänyt ehdon, alkaa olla aika vastata huutoon. Koska operaatio on takuuvarmasti sekä poliittisesti että sotilaallisesti riskialtis, päätös ei ole helppo.
Uusi kriisinhallintalaki mullisti pelisäännöt, joilla Suomi on osallistunut erilaisiin rauhanturvaoperaatioihin. Niille ei enää vaadita YK:n tai Etyjin hyväksyntää. Libanon-operaatiossa tällä muutoin kuumalla mandaattikysymyksellä ei ole merkitystä, sillä joukkojen meno sinne muutoin kuin YK:n lipun alla olisi sula mahdottomuus.
Enemmän merkitystä on niin sanotuilla voimankäyttösäännöillä. Aiempi lainsäädäntö rajoitti suomalaisten sinibarettien liipaisinsormea. Pykälämuotoilut olivat niin tulkinnanvaraisia, että kirjaimellisesti kesken kriisitilanteen saatettiin joutua soittamaan Helsinkiin ja kysymään, mitä Suomen YK-miehet saivat tehdä ja mitä eivät.
Uusi laki poistaa nämä epäselvyydet. Laki sanoo yksiselitteisesti, että kriisinhallintatehtävässä olevalla suomalaissotilaalla on "oikeus käyttää tehtävän kannalta välttämättömiä voimakeinoja". Niiden vain pitää olla tehtävän kannalta tarpeellisia, hyväksyttävässä suhteessa operaation tavoitteeseen nähden ja operaatiolle sovittujen voimankäyttösääntöjen mukaisia.
Tehtävä eteläisessä Libanonissa Israelin väkivahvojen joukkojen ja pitkään niitä vastaan menestyksellistä sissisotaa käyneen Hizbollahin välissä on kaukana sunnuntaipiknikistä. 15 000:tä Libanonin armeijan sotilasta tukeva 15 000 sotilaan vakauttamisjoukko ei ole uskottava ilman hampaisiin asti ulottuvaa aseistusta ja ilman riittäviä valtuuksia käyttää voimaa. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että riski joutua pahoihin paikkoihin on suuri.
Realistinen visio useammistakin sinkkiarkuissa palaavista sotilaista tekee osallistumispäätöksestä hyvinkin hankalan. Yhden suomalaisen YK-sotilaan äskeinen kuolema Libanonissa vain lisää päätöstuskaa. Harkinta-aika jää lyhyeksi, koska joukko pitää saada alueelle nopeasti. Ja koska operaation alkuvaihe on vaarallisin, riskit ovat suurimmillaan juuri silloin.
Kun puolueiden vaalikuume nousee, Libanon-ratkaisu voi valitettavasti viekoitella halpaan politikointiin. Tästä nähtiin ensi merkki perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin äskeisessä haastattelussa Kalevassa. On kiinnostavaa nähdä, minkä kannan vasemmistoliiton vasen laita ottaa. Se ei voi vastustaa lähtöä ainakaan siksi, ettei operaatiolla olisi YK:n siunausta.
Riskeistä huolimatta Suomen on vaikea livetä rivistä. Poisjäänti sotisi vastoin Suomen kriisinhallintafilosofiaa, jonka mukaan oman rauhan turvaaminen alkaa kaukana omien rajojen ulkopuolella. Vaikka Libanon-joukko ei olekaan EU:n lipun alla, pääosa siitä tulee todennäköisesti unionimaista. Suomella on ollut koko ajan keskeinen rooli unionin kriisinhallintajoukkojen rakentamisessa; päätös olla lähtemättä Libanoniin olisi kutakuinkin rintamakarkuruutta. Tätä näkökohtaa vain korostaa, että EU:n puheenjohtajamaana Suomella on ollut näkyvä osa neuvotteluissa.
Suomella on tällä hetkellä kriisinhallintatehtävissä runsaat 700 henkilöä. Henkilöstörahkeet riittävät Libanon-operaatioon, sillä lain mukaan kentällä saa olla kerrallaan enintään 2 000 henkilöä. Käytännön vaihtoehdot ovat, että Suomi lähettäisi Libanoniin muutaman esikuntaupseerin tai enimmillään noin 200 sotilaan vahvistetun jääkärikomppanian. Mitä suurempi joukko lähtisi, sitä enemmän operaatio maksaisi. Puolustusministeri Seppo Kääriäinen onkin jo penännyt siihen uutta rahaa.
Vanhastaan hyvä maine rauhanturvaamisen suurvaltana vain vahvistaa, että Suomen olisi hyvin vaikea kasvojaan menettämättä sanoa kiitos ei YK:lle. On tuskin liioiteltua arvioida, että Libanon-operaatio olisi ehkä vaarallisin operaatio, johon Suomi on osallistunut. Kauhuskenaario olisi tietysti se, että Libanonissa ajauduttaisiin Irakin sisällissodan kaltaiseen veriseen sekamelskaan.
***
Kansanterveyslaitoksen pääjohtaja Pekka Puska on ehdolla maailman terveysjärjestön WHO:n pääjohtajaksi. Yhdysvallat varmaan tukee häntä, koska Puska on englanniksi Bush. Urho Kekkonen linjasi, että Suomi on maailmanpolitiikassa enemmänkin lääkäri kuin tuomari. Koskapa George W. Bush on ollut enemmänkin tuomari, Pekka Bush olisi sitten se lääkäri.