Riitta Niskanen: Missä soitto soi. Musiikkitilat Suomessa. TYT Multikustannus, 2008.
Taidehistorioitsija Riitta Niskanen on ansiokkaasti koonnut yksiin kansiin suomalaisten musiikkisalien historiaa ja arkkitehtuuria 1700-luvulta tähän päivään kirjaansa Missä soitto soi. Musiikkitilat Suomessa.
Kyseessä ei ole ihan sellainen lähdeteos, josta voisi tarkistaa kotikaupungin salin ranking-sijoituksen musiikkiasiantuntijoiden keskuudessa.
Paremminkin Niskanen antaa suuntia, mihin laajempiin kulttuurillisiin virtauksiin ja arkkitehtuurin tyylikausiin maamme konserttirakennukset ja -salit sijoittuvat. Kaikki Suomen kohteet eivät voi olla mukana, mutta otos on kiitettävän laaja ja kuvat valaisevia.
Kirjan kautta kristallisoituu se tunnettu historiallinen tosiasia, että musiikilla, arkkitehtuurilla ja taiteella yleensäkin on ollut hyvin tärkeä osuus kansakunnan synnyssä.
Pohjolassa syklit ovat myös yllättävän pitkiä: jo yli sata vuotta sitten Helsingissä käytiin tutulta tuntuvaa taistelua Musiikkitalon paikasta ja muodosta.
Kirjan luettuaan katselee tuttujakin saleja hiukan eri silmällä.
Oulun komean kaupungintalon, 1887 valmistuneen Seurahuoneen, julkisivua tarkastellessa ei ilman Niskasen apuja tule ajatelleeksi, että juhlasali on piilotettu rakennuksen keskelle ja että Kirkkokadun puolella päähuomion varastaa eteisaula suurine kaari-ikkunoineen.
"Voidaanko tämä tulkita oululaisporvarien omanarvontunteeksi - vihjeeksi siitä, että seuraelämän ja näyttäytymisen muodot näyttelijöineen oli asetettava itse juhlatapahtuman kuten konsertin tai teatteriesityksen rinnalle?" Niskanen pohtii.
Olisi mukava kuulla, mitä "Susiteetin" ruotsalainen arkkitehti Johan Erik Stenberg hänelle vastaisi.
Ehkä Stenbergin tehtävänä oli huolehtia, ettei konsertin väliajalla yksikään palohevonen päässyt livahtamaan huomaamatta ohi; laitettiinhan juhlasaliin ikkunat myös Torikadun puoleiselle seinälle.
Teoksen pääpaino on arkkitehtuurissa, mihin läheisesti liittyvät pitkät akustiset pohdinnat.
Minkä muotoinen hyvän konserttisalin pitäisi olla: viuhka, kenkälaatikko vai jotain siltä väliltä? Kaikkea on maailmassa kokeiltu.
Akustiikan ja arkkitehtuurin väliset voimasuhteet eivät suinkaan ole aina olleet tasavertaiset, kuten esimerkiksi Alvar Aallon suunnitteleman Finlandia-talon luonnosvaiheessa saatiin huomata.
"Todettiin, että orkesteriestradi on liian leveä, mutta akustikkojen terveiset kaikuivat kuuroille korville. Alvar Aalto ei suostunut myöskään akustisen pienoismallin rakentamiseen."
Niskanen värittää asiaansa historiallisilla tapahtumilla ja anekdooteilla, mikä tekee kirjasta lukijalle kiinnostavamman. Erikoistermejä ja teoreettisia pohdintoja hän viljelee siitä huolimatta ihan riittämiin.
Loppuun Niskanen on vielä sijoittanut pitkän kertaus- ja yhteenvetojakson, joka lopullisesti paljastaa hänen tutkijan taustansa.
Oulun kohdalle tekstiin on jäänyt pikku virheitä, jotka valitettavasti panevat lukijan vähän epäilemään koko teoksen nippelitarkkuutta.
Oulun kaupungintalon juhlasalista Niskanen toteaa, että "konserttikäytössä sali oli vuoteen 1956 saakka", vaikka salissa on konsertoitu lähes viikoittain tähän päivään asti. Paljon pienempi erhe on se, että Niskanen kirjoittaa Madetojan ja Tulindbergin salien nimet väärin eli väliviivoilla.
Erottuvampi tekstilaji helpottaisi ulkoasultaan muuten niin komean kirjan lukemista.