Joukkoliikenne: Oulun jouk­ko­lii­ken­teen linjat siir­ty­vät pois OTP:lta ensi vii­kol­la, lii­ken­tees­sä voi olla häi­riöi­tä

Uimavedet: Katso Kalevan ui­ma­ran­ta­ko­nees­ta, kuinka puhdas vesi lä­hi­ran­nal­la­si on

Kolumni

Suomen Kan­san­Val­lan Päivä

Hallituksen aloittama 'kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma' on ottanut elvyttääkseen kansanvallan merkitystä korostavan päivän vieton.

Hallituksen aloittama 'kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma' on ottanut elvyttääkseen kansanvallan merkitystä korostavan päivän vieton. Kansanvallan päivä? Osa meistä muistaa vielä surkuhupaisan kansanvallan päivän 1992. Se liittyi Suomen itsenäisyyden 75 juhlavuoteen. Päivää ideoi juhlavuoden toimikunnan puheenjohtaja Kalevi Sorsa. Liput vedettiin salkoon 17. heinäkuuta, ja tuolloin Sorsa muistutti kansaa ideologisella viestillä: "Kaikki mikä meillä on, on kansanvallan varassa rakennettu."

Kansanvallan päivän pääjuhlaa Savonlinnassa valmisteli mm. oikeusministeriö. Kutsuja lähetettiin 1 200 ja juhlapuheesta vastasi Sorsa itse. Muutakin kansanvaltaa oli tarjolla oopperakaupungissa, kuten diskotansseja, nukketeatteria, laululeikkejä, sambatyttöjä ja pelimannimusiikkia. "Hakemisen makua", kommentoivat asiantuntijat jo vuonna 1992. Nähtiin, että kesäjuhlalla haluttiin luoda poliittis-ideologinen vaihtoehto kylmän joulukuiselle, "viralliselle ja jäykälle" itsenäisyyspäivälle.

Kansanvallan päivänä haluttiin juhlia Suomen hallitusmuodon vahvistamista kesällä 1919. Tasavaltaisen, mutta presidenttivetoisen perustuslakimme allekirjoitti valtionhoitaja Mannerheim.

Se syntyi pitkällisen valmistelun tuloksena. Päävastuun kantoi K.J. Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea. Vuonna 1992 tätä historian viestiä ei osattu kääntää puhuttelevaan muotoon. Kansalaiset eivät heinäkuusta huolimatta lämmenneet ja kansanvallan päivä unohtui. Kukaan ei tuntenut virkamiesten valmistelemaa juhlaa omakseen, eikä jatkoa seurannut.

Suomalaiset sitoutuivat juhlimaan jo olemassa olevia ja uusia vuotuispäiviään, kuten tänään Eino Leinoa, runon ja suven päivää. Ajatus kansanvallan päivästä heräsi kuitenkin eloon Sorsan poismenon yhteydessä, ja jatkoideointi alkoi. Eräitä ilmiselviä ongelmia on kuitenkin olemassa: juhlan perussyy eli vuoden 1919 hallitusmuoto ei enää ole voimassa. Sen syrjäytti maaliskuussa 2000 käyttöön otettu Suomen perustuslaki.

Keskustelu kansanvallan päivästä on tärkeä osa yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyys on puolestaan me-tunnetta, sen muotoja ja symboleita. Symbolit ovat tärkeitä, kuten olemme nähneet aikamme poliittisissa liikkeissä. Nationalististen ja valtiollisten tunnusten, lippujen, vaakunoiden, laulujen, juhlapäivien jne., merkitys on arvioitava uudelleen, kun kansallistunne muuttuu. Kysymys on siitä, miten määrittelemme itsemme. Millaisten tunnusten kautta esitämme omaamme sekä meille että muille?

Symbolit ovat viestejä, jotka muokkaavat meitä ja muuttuvat ajassa. Suomi on valtiollisen ja etnisen kiinnostava sekamuoto. Meillä kuten muuallakin valtiolliset, kansalliset ja yhteisölliset tunnukset ovat muodostuneet pitkän ajan kuluessa. Niiden syntyhistorian ja leviämisen tunteminen on tärkeää. Perussääntö on ollut, että traditioita ei luoda eduskunnan, hallituksen, hallitsijan, pääministerin tai päätoimittajan mahtikäskyillä. Elävä perinne edellyttää kansalaisyhteiskunnasta tulevaa tukea.

Otetaan vaikkapa itsenäisyyspäivän juhlinnan muotoutuminen. Suomen eduskunnan joulukuun 6. päivänä 1917 hyväksymä itsenäisyysjulistus ei aikaansaanut suurempia reaktioita. Tapahtuma oli osa eurooppalaista kehitystä. Vuosina 1917-1918 imperiumit sortuivat, vallankumous eteni ja uusia valtioita syntyi. Suomessa ratkaisivat aluksi kevään 1918 tapahtumat; valkoisen armeijan voitonparaatista eli toukokuun 16. päivästä 1918 leivottiin valtiollisen juhlan päivää. Vasemmistolle itsenäisyyspäiväksi kelpasi 15. marraskuuta 1917 Tuolloin kansanvaltaa edustanut eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi.

Itsenäisyyspäivän juhlinta sai nykyisen muotonsa hitaasti. Marraskuussa 1919 pääministeri Vennolan (ml) hallitus valitsi joulukuun kuudennen Suomen itsenäisyyspäiväksi. Tasavaltainen juhlinta oli löytänyt muotonsa jo aiemmin, sillä joulukuussa 1918 järjestettiin akateeminen kansalaisjuhla itsenäisyysjulistuksen 1-vuotispäivän johdosta. Presidentti Ståhlbergin aikana vakiintuivat Tasavallan presidentin ja hänen puolisonsa itsenäisyyspäivän juhlinnan perusmuodot. Ylioppilaat marssivat soihtukulkueissa, suojeluskunnat kokoontuivat paraatiin, kirkot täyttyivät juhlajumalanpalveluksiin, valtioneuvosto aloitti juhlaistuntonsa jne. Nämä traditiot ovat yhä voimissaan tavalla tai toisella. Vuonna 1929 saatiin joulukuun kuudes juhla- ja vapaapäiväksi ja virallinen liputus alkoi 1934.

Koko kansan juhlapäiväksi 6.12. vakiintui vasta sotavuosien jälkeen. Itsenäisyyspäivän nykyjuhlinnassa yhdistyvät monet hienot suomalaiset piirteet, vakava yhteisöllisyys, kyky ja halu hiljentyä ja juhlistaa meille tärkeää asiaa. Oman tunnelmansa tuo joulukuinen pimeys ja kylmyys. Vasta viime vuosina päivä on saanut uusia, onnistuneita karnevalistisia piirteitä.

Jos kansanvaltaa halutaan juhlia, on tarjolla monia vaihtoehtoja. Uutta juhlapäivää ei enää kannata "keksiä", sillä kalenterimme on jo täynnä vuodesta toiseen kertautuvia juhlapyhiä, kalenterijuhlia ja merkkipäiviä. Uuden nimikkopäivän suosion kasvattamiseen kuluu vuosia, verta, hikeä ja paljon työtä, kuten Minna Canthin päivän (19.3.) saaminen tai Eurooppa-päivän (9.5.) vakiinnuttaminen osoittavat.

Kansalliskirjailija J.L. Runebergin juhlavuonna (200 vuotta syntymästä) voi kirjahyllystään kaivaa kesälukemiseksi Vänrikki Stoolin tarinat. Suomalaisuutta voi juhlia myös isänmaa- ja kotiseuturakkauden päivänä (5.7.). Runebergin hieno maa- ja maisemaruno, Heinäkuun viides päivä, kelpaa edelleenkin nostattamaan kansallisia tunteita. Runossa vanha sotilas kysyy nuorukaiselta heinäkuun kasteisena aamuna, edessä olevaa järvimaisemaa osoittaen: "Maan eestä kuolisitko tään?", Näin oli tehnyt aikanaan kirjan moraalinen sankari Duncker, velvollisuudesta ja patriotismista. Kansaa ja valtaa sekin.