Presidentti Urho Kekkosen pitkän uran huippuvaihetta 1970-luvulla on totuttu pitämään suomettumisen synkimpänä aikana. Hänen seuraajansa Mauno Koivisto on saanut mainetta tilanteen normalisoinnista.
Sisäpolitiikka muuttuikin 1980-luvulla, parlamentarismi oli taas kunniassa, vaikka välillä presidentin tiukassa ohjauksessa.
Idänpolitiikassa kuitenkin jatkui ja ehkä jopa voimistui Neuvostoliiton pelokas myötäily ja etukäteinen ylivarovaisuus.
Kylmän sodan aikaiset suhteet Yhdysvaltoihin ovat jääneet Suomen ulkopolitiikan katvealueelle. Silloin harvoin kun niistä puhuttiin, käytettiin lähes yhtä maireita laatusanoja kuin Neuvostoliiton-suhteista.
Päivänpaisteisen julkisivun takana transatlanttisissa suhteissa oli kuitenkin jännitteitä vielä 1980-luvulla. Yhdysvaltain suhtautuminen Suomeen oli tietysti kokonaan toista maata kuin Neuvostoliiton, sillä se ei uhannut poliittisesti eikä sotilaallisesti.
Yhdysvalloilla oli omiin ajatustottumuksiin perustuneita syitä olla nyreissään Suomelle. Helsingin uskottavuus oli koetuksella Washingtonissa, tai ainakin Yhdysvaltain suurlähetystössä Kaivopuistossa.
Vaikeudet alkoivat jo 1978 kun Suomi yritti pimittää Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinovin ehdotusta yhteisistä sotaharjoituksista.
Pahan kerran pelästynyt Suomi väitti julkisuudessa, että mitään ei ehdotettu, vaikka kymmenet ministerit, kenraalit ja ulkoasianhallinnon johtohahmot olivat kuulleet sen omin korvin, ja siksi koko diplomaattikunta tunsi asian.
Suomalaisilla ei oikeastaan ollut mitään hävettävää. Päin vastoin. Kekkonen torjui Ustinovin ehdotuksen tyylikkäästi ja varmasti. Mutta se oli kummallista, että siitä ei saanut hiiskua sanaakaan.
Yhdysvaltain diplomaatit närkästyivät erityisesti alivaltiosihteeri Keijo Korhoseen, joka lateli heille virallisen valheen päin naamaa: ei ehdotettu, ei neuvoteltu. Suurlähetystöneuvos James Ford Cooper raportoi Washingtoniin: ”Se oli omituinen tapaaminen. Tiesin, että hän tiesi mitä oli tapahtunut, ja hän tiesi että minulla oli tietoa tapahtuneesta. Silti hän katsoi minua suoraan silmiin ja valehteli minulle.”
Yhdysvaltain suurlähettiläs Rozanne Ridgway sanoi ulkoministeri Paavo Väyryselle, että ”Suomen ystäville oli todella hankalaa ylläpitää informoituja ja rakentavia suhteita, jos he eivät voisi luottaa tietoon, jota he saavat suomalaisilta viranomaisilta vastauksena kyselyihinsä”.
Ustinov-episodi rasitti pitkään Suomen suhdetta Yhdysvaltoihin, ei siksi, mitä Ustinov ehdotti eikä tietysti siksikään, että hänet torjuttiin. Suhteet saivat kolauksen siksi, että suomalaiset syöttivät pajunköyttä, ja näyttivät pitäneen yhdysvaltalaisia niin yksinkertaisina sieluina, että uskoisivat valheen todeksi. Seuraukset tuntuivat pitkään 1980-luvulle Yhdysvaltain suhtautumisessa Suomeen.
Uusi jupakka kiristi suomalais-amerikkalaisia suhteita 1980-luvun puolivälissä. Sen taustana oli Neuvostoliiton Rauma-Repolalta tilaama syväsukelluslaitteisto. Telakka oli kehittänyt poikkeuksellisen menetelmän työstää titaania, ja sen rakentamat laitteet pystyivät toimimaan kuuden kilometrin syvyydessä.
Yhdysvaltain sukelluskalusto ei pystynyt samaan. Neuvostoliitto oli saamassa käyttöönsä suomalaista teknologiaa, jonka tulkittiin uhkaavan Yhdysvaltain ydinsukellusveneiden paikannus- ja taistelujärjestelmiä.
Suomalaisen huippuosaamisen myynti itään rikkoi Yhdysvaltain asettamaa korkean teknologian vientikieltoa Neuvostoliittoon. Suomi ei ollut allekirjoittanut embargosopimusta, joten muodollisesti se oli vapaa myymään mitä tahansa. Yhdysvallat kuitenkin uhkaili ja painosti melkein tykkivenediplomatian tyyliin, mutta Koivisto ei taipunut.
Suomi sai erävoiton siinä mielessä, että taloudellisesti huippuedullinen kauppa saatiin päätökseen. Poliittisesti se oli kuitenkin takaisku. Washingtonin näkökulmasta Suomi tuntui palvelevan Neuvostoliiton etua ja uhmaavan tahallaan Yhdysvaltoja.
Koiviston kirjeenvaihto presidentti George Bush vanhemman kanssa on varmaan hämmentänyt lisää Suomen presidentistä Washingtonissa 1980-luvun loppupuolella syntynyttä mielikuvaa.
Viestien pääasiallinen aihe oli kolmas osapuoli, Neuvostoliitto. Koivisto rohkaisi Bush vanhempaa tukemaan presidentti Mihail Gorbatšovin yhä pahemmin horjuvaa asemaa. Koivisto kertoo kirjassaan Historian tekijät 13:sta viestistään Washingtoniin. Niistä kuusi selosti Neuvostoliiton taloustilannetta, viisi käsitteli aseriisuntaa lähinnä Neuvostoliiton kannalta, ja vain kaksi koski Suomen ja Yhdysvaltain suhdetta.
Presidentin tiivis ja muodollisesti arvostavan vastaanoton saanut yhteydenpito lännen supervallan ylimmän johdon kanssa paisutti suomalaisten itsetuntoa, kun Koivisto julkisti sen 1995 ilmestyneissä muistelmissaan. Yhdysvaltain kannalta saattoi kuitenkin tuntua siltä, että Koivisto oli ryhtynyt Neuvostoliiton lobbariksi ja otti roolikseen sen näkökantojen myönteisesti sävytetyn välittämisen Washingtoniin.
Kaikki Neuvostoliittoa koskenut tieto tietenkin kiinnosti yhdysvaltalaisia, varsinkin kun sitä välitti näköalapaikalta Moskovaan tähyävä Suomen presidentti. Mutta samalla hänen taipumuksensa selittää Neuvostoliiton tilannetta parhain päin on voinut herättää Washingtonissa kummastusta ja vahvistaa suomettumistulkintoja.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.