Suomen suhteet Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana eivät olleet tasavertaiset, vaikka ne saivatkin neuvostojohdon ja yhteisten kommunikeoiden kielenkäytössä näennäisesti positiivisen muotoilun: ”Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet ovat myönteinen esimerkki kahteen eri yhteiskuntajärjestelmään kuuluvan valtion rauhanomaisesta rinnakkainolosta.”
Mutta mitä tuo lause käytännössä tarkoitti?
Todellisuudessa Suomi joutui sopeutumaan ratkaisuissaan Neuvostoliiton suoraan tai epäsuoraan ilmaisemaan tahtoon.
Osasimme kuitenkin tehdä sen taitavasti – suomalaisen yhteiskunnan perusratkaisuihin ei puututtu, ja jopa ulkopolitiikassamme kasvoi ajan myötä nauttimamme liikkumavara.
Että kansainväliseen politiikkaan juurtui vuosiksi ”suomettumisen” käsite, oli sittenkin pieni hinta itsenäisyyden säilymisestä ja hyvinvoinnin rakentamisesta.
Kylmän sodan päättyessä 1980-luvun lopussa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen asema muuttui lyhyessä ajassa.
Psykologisesti erityisen merkityksellistä oli, että sekä Mihail Gorbatshov että Boris Jeltsin vapauttivat Suomen talvi- ja jatkosotien syttymistä koskevasta vastuusta. Lisäksi Suomen integroitumiseen läntisiin taloudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin ei enää asetettu esteitä.
Muutokset näkyivät myös Suomen idänsuhteissa. Niitä vuosikymmenten ajan säädellyt ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus (YYA) purettiin yhteisellä päätöksellä.
Samalla luovuttiin myös korostamasta maittemme välisten suhteiden erityisyyttä ja todettiin päinvastoin, että Suomen ja Venäjän väliset suhteet ovat kuin mitkä tahansa normaalit, kahden naapurivaltion väliset suhteet.
Historian painolastien purkaminen on kuitenkin hidasta – niin Venäjällä kuin meillä Suomessa.
Venäjä ei ole vieläkään kyennyt tekemään tiliä menneisyytensä kanssa; neuvostoaikakauden haikailu on päinvastoin ollut kasvussa, Stalinia on taas alettu ihailla ja 1990-luvun aikana tehtyjä poliittisia muutoksia on reivattu takaisin.
Myös meillä pelottavan moni näkee Suomen ja Venäjän väliset suhteet vanhassa, rajattujen ratkaisujen muotissa, jossa lähtökohtana on venäläisten reaktioiden pelko.
Suomen ja Venäjän viralliset suhteet ovat sen sijaan kehittyneet myönteiseen suuntaan. Ylimmän valtiojohdon tapaamiset ovat olleet säännöllisiä, ja niissä on käsitelty myös vaikeampia keskinäisiin suhteisiin liittyviä ongelmia.
Myös kansalaisyhteiskuntien tasolla vuorovaikutus on lisääntynyt, mikä näkyy muun muassa venäläisten turistien määrän jatkuvana kasvuna. Heidän käyttämänsä rahamäärä hyödyttää suoraan paikallisia yrittäjiä.
Venäjä on jälleen Suomen tärkeimpien kauppakumppanien joukossa Neuvostoliiton hajoamista seuranneen notkahduksen jälkeen. Vaikka sen investointi-ilmapiirissä on vielä paljon parannettavaa, tarjoavat sen kasvavat markkinat monia mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille.
Monet niistä ovatkin hyödyntäneet kiitettävästi uutta tilannetta, jopa siinä määrin, että voimme perustellusti puhua maittemme välisten suhteiden taloudellistumisesta.
Venäjän kansalaisyhteiskunnan kehittämisessä on monia ongelmia eivätkä demokratia ja kansalaisvapaudet ole toteutuneet odotetulla tavalla.
Venäjä on tästä huolimatta nostanut niitä esiin ulkosuhteissaan. Suomi sai tästä tuta taannoisessa kiistassa, joka koski suomalais-venäläisten perheiden lasten haltuunottoja ja huoltajuuskiistoja maassamme. Presidentti Putinin taannoisen vierailun valossa tämäkin kiista näyttää tosin laantuneen.
Venäläisille näyttää olevan edelleen vaikeaa suhtautua luontevasti ja avoimesti ulkomaailmaan.
Mutta sama ongelma koskee suomalaisten suhtautumista Venäjään. Kanssakäyminen on vaikeaa, kun toinen toisensa tunteminen on puutteellista.
Venäläiset ajattelevat helposti, että heidän ajattelutapansa ja arvonsa ovat universaaleja.
Suomalaiset taas pukevat historialliset pelkonsa ennakkoluuloiksi eivätkä anna riittävää painoa Venäjällä tapahtuneille muutoksille. Kyky erottaa retoriikka ja todelliset aikomukset toisistaan on myös puutteellista.
Venäjän naapuruudesta sekä sen poliittisesta ja taloudellisesta merkityksestä huolimatta Venäjän kielen, kulttuurin ja nykypäivän tunteminen on meillä puutteellista.
On sinänsä tärkeää, että kaikki suomalaiset oppivat englantia, onhan se ainoa aito, yleismaailmallisen kanssakäymisen kieli. Mutta samalla ei pidä laiminlyödä muita merkittäviä maailmankieliä, joihin myös venäjä kuuluu.
Suomelle olisi pelkästään hyötyä siitä, että sitä osattaisiin nykyistä paremmin.
Venäjän sotilaalliseen kehitykseen ei kiinnitetä riittävää huomiota. Esimerkiksi puolustusministeri Shoigun vierailun yhteydessä viime toukokuussa ei mediaa kiinnostanut maiden puolustushallintojen välisen yhteistyön kehittyminen, vaan se, mitä mieltä Venäjällä oltiin Suomen ja Naton välisistä suhteista.
Venäjä koetaan edelleen herkästi pelottavaksi naapuriksi, jolta meidän tulisi oma-aloitteisesti pyytää lupa turvallisuuspoliittisille ratkaisuillemme.
Suomen ja Venäjän suhteissa on vielä paljon kehitettävää. Peruslähtökohdat ovat kuitenkin kunnossa.
Lähinnä tarvitaan sitä, että uskomme itse itseemme ja rakennamme kaikki ulkoiset suhteemme – myös Venäjän suuntaan – omien etujemme varaan. YYA-aikaan ei ole enää onneksi paluuta.
Kirjoittaja on valtio-opin dosentti, joka on työskennellyt vuodesta 1994 eri tehtävissä puolustus- ja ulkoasiainhallinnossa.