Kahden kauppa on tunnetusti kolmannen korvapuusti. Suomalaispoliitikot joutuvat lähivuosina miettimään päänsä puhki, päteekö vanha sanonta lähivuosien suurimpaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen kysymykseen: mennäkö Natoon vai eikö mennä?
Turvallisuuspoliittinen ajattelu on nojannut perinteisesti siihen, että lopun perin Suomen ratkaisujen kannalta on enemmän kuin tärkeää, miltä ne näyttävät Moskovasta katsottuna. Suomalaisten tiedotusvälineiden vakiokysymys Venäjän presidenteille onkin ollut kyllästymiseen asti, mitä mieltä Venäjä on Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Vaikka suomalaispoliitikot eivät kirveelläkään esitä samaa kysymystä julkisesti, sitä he mielessään pähkäilevät.
Mietintämyssyssä pyörii lähivuosina paljon. Miten Venäjä reagoisi, jos Suomi liittyisi sotilasliittoon? Onko Venäjän mielipiteellä enää suurempaa merkitystä? Tulisiko uudet yöpakkaset ja kestäisikö kylmää pitkään? Lyökö Nato ovensa kiinni seuraavan laajentumisen jälkeen?
Vaikka Neuvostoliittoa ei enää ole, Venäjä painaa yhä paljon Suomen päättäjien puntarissa yleensä ja Nato-kysymyksessä erityisesti. Tähän asti Venäjä painoi raskaasti ja pitkään Nato-puntarin vartta ei-vastauksen puolelle. Tämänkin kestototuutena pidetyn oletuksen perään pitää kuitenkin lisätä nykyisin kysymysmerkki.
Kokoomuksen ex-johtaja Ilkka Suominen on oikealla asialla toivoessaan, että poliitikot lopettaisivat Nato-tuppisuisuutensa. Se on kyllä paljon toivottu, sillä aihe taitaa poliitikoille liian kuuma avoimesti keskusteltavaksi. Sitäkin suotavampaa on, että Nato-kysymyksestä ja sen Venäjä-näkökulmasta käydään mahdollisimman avointa keskustelua edes tutkijapiireissä ja tiedotusvälineissä. Erikoistutkija Christer Pursiainen ja tutkija Sinikukka Saari tekevät keskustelullesuuren palveluksen ulkopoliittiselle instituutille valmistelemassaan raportissa ”Et tu Brute! Suomen Nato-optio ja Venäjä”.
Tutkijakaksikko esittää väittämiä, jotka olisi vielä vajaat vuosi sitten ollut helppo ampua alas. Maailma on etenkin syyskuun terroristi-iskujen jälkeen muuttunut niin paljon ja niin rivakasti, ettei tehtävä ole enää niin helppo. Raportti tulisi jakaa hallitus- ja oppositiopuolueista koostuvan turvallisuuspoliittisen seurantaryhmälle iltalukemiseksi.
Suomen nykyinen linja, sotilaallinen liittoutumattomuus, on ainakin lyhyellä tähtäyksellä riskitön. Kun ei tee mitään, ei tee virhettäkään. Jos maailma ei muuttuisi, ei olisi mitään syytä myöskään muuttaa linjaa. Tutkijoiden tapaan kysymystä kannattaa katsoa kiikarin toisesta päästä.
Voi hyvinkin väittää, että liittoutumattomuus on ajan mittaan epävakain malli. ”Nykyisessä tilanteessa Venäjä joka tapauksessa varautuu Suomen Nato-jäsenyyteen tai laajaan Nato-yhteistyöhön kriisitilanteessa. Suomi maksaa Nato-jäsenyyden sotilasstrategisia kustannuksia hyötymättä Nato-jäsenyyden mahdollisista eduista”, Pursiainen ja Saari summaavat.
Suomeksi sanottuna: Niin kauan kuin Suomi jatkaa nykylinjaansa, Venäjä epäilee syvällä mielessään, että ykskaks Suomi joka tapauksessa muuttaa Nato-optionsa täysjäsenyydeksi. Voi kysyä, kuinka uskottavalta kuulostaa pidemmän päälle, että yksi suupieli puhuu liittoutumattomuudesta ja toinen Nato-optiosta.
Epäilyn aiheita kertyy Venäjälle vain lisää, kun Suomi aikoo lähivuosina tiivistää Nato-yhteistyötään, esimerkiksi antamalla satamia ja lentokenttiä sotilasliiton käyttöön. Tuskinpa Suomen yhteensovittaminen Natoon tähänkään loppuu. Täysjäsenyys tekisi lopun epätietoisuudesta, johon Venäjällä on objektiivisesti ajatellen ajan mittaan yhä enemmän syytä.
Suomen ja Venäjän kahdenvälisestä suhteesta erillään kulkee suurempi kuvio eli Venäjän ja Naton lähentyminen. Suomi ei voi tehdä omaa Nato-ratkaisuaan umpiossa, vaan se on sovitettava yleiseen maailmanpoliittiseen kehitykseen.
Pursiaisen ja Saaren yhden johtoajatuksen mukaan Suomi pitää liittoutumattomana epäsuorasti kiinni ajatuksesta, että Venäjä ja Nato ovat yhä toistensa vastustajia. Jatkamalla nykylinjallaan Suomi siis sulkisi silmänsä suurelta, tosin vasta alkumetreillä olevalta muutokselta. Kun Venäjä ja Nato näkevät ajan mittaan todennäköisesti kuitenkin toisensa yhä vähemmän vihollisina ja yhä enemmän yhteistyökumppaneina, Suomen pysyttely liittoutumattomana näyttää samassa tahdissa yhä eriskummallisemmalta.
Et tu Brute! ei piilottele mahdollisuutta, että Nato-jäsenyydestä voisi koitua Suomelle myös hankaluuksia. Esimerkiksi: vaikka Suomi liittyisi Natoon muista syistä kuin Venäjään liittyvien uhkakuvien takia, raaka strateginen ajattelu pakottaisi Venäjän varautumaan siihen, että Suomen aluetta voitaisiin käyttää kriisissä Venäjää vastaan.
Sotilasstrategisesti Suomi on aina ollut puskurivaltio, jonka rooli on ollut pitää Venäjän mahdolliset vastustajat poissa maaperältään. Tämä oli yya-sopimuksen kremliläinen ydin. Jos jännitys Suomen lähialueilla kasvaisi, voi aivan hyvin päätellä niinkin, että liittoutumaton Suomi olisi alttiimpi painostukselle kuin liittoutunut. Nato-jäsenyys olisi lopullinen päätepiste sille, että Venäjä voisi pitää Suomea puskurinaan.
Pahimmat uhkakuvat sopivat huonosti tähän päivään. Ajankohtainen on sen sijaan uhkakuva, jossa Natosta syrjässä pysyvä Suomi olisi sivussa Venäjän ja Naton lähenemisestä eikä voisi hyödyntää täysimääräisesti tätä oman asemansa vahvistamiseen. Tutkijat visioivat jopa ”Naton pohjoista ulottuvuutta”, joka keskittyisi enemmän ”pehmeään” kuin ”kovaan” turvallisuuteen.
Baltian maiden syyt hakeutua Natoon poikkeavat Suomen mahdollisista syistä tehdä samoin. Niillä on selvä turvallisuusvaje, kun taas Suomi ei ainakaan tunnusta sitä. Koska Venäjä kokee balttien Nato-pyrinnöt uhaksi, se tulkitsisi Suomenkin hakemuksen sellaiseksi. Jos Suomi hakee, Venäjä on vakuutettava siitä, että vaikka hakemus lähetetään samaan osoitteeseen, postituksen syy on toinen.