Joidenkin mielestä sotakorvaukset loivat Suomen metalliteollisuuden ja siihen perustuvan kilpailukyvyn. Markkinavetoisesti sellainen rakennemuutos olisi vienyt vaarallisen pitkän ajan Suomessa, joka oli virittäytynyt elämään metsistään. Toisten mielestä sotakorvaukset pakottivat Suomen sitomaan vähäiset omat ja runsaat lainatut pääomat hyvin nopeasti vanhenevaan teknologiaan. Siitä ollaan kuitenkin yhtä mieltä, että sotakorvausteollisuus loi tukevan pohjan idänkaupalle, joka ainakin 1970-luvulta lähtien oli Suomelle taloudellisesti tuottoisaa. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen paljastui, millaisiin vaikeuksiin kansantalous joutuu jos yritykset tukeutuvat yhden asiakkaan tilauksiin. Sotakorvausten ainoa kiistaton rakenteellinen seuraus oli se, että niiden päättyminen vapautti talouden voimavaroja. Vastikkeettomat tavaratoimitukset Neuvostoliittoon sitoivat aluksi 6-7 prosenttia kansantuotteesta, ja 1950-luvun alkuvuosinakin vielä parin prosentin verran. Osuudet eivät tunnu korkeilta, mutta ne pitivät kansantaloutta jatkuvasti pakkotilassa. Samaan aikaan jouduttiin myös rahoittamaan siirtoväen asutus, joka oli taloudellisesti sotakorvauksiakin raskaampi suoritus. Sotakorvauksista selviäminen vaikutti kuitenkin eniten Suomen kansainväliseen asemaan. Siitä näkyi, että maa ei mennyt sodassa polvilleen. Sotakorvausten suorittaminen osoitti, että Suomessa oli voimaa, että se oli johdettavissa ja että sillä oli kyky virittää tahtotilansa ajan vaatimusten mukaan. Vuoden 1952 kansanpsykologiaan vaikuttivat sotakorvausurakan päättymistä voimakkaammin tekijät, joista jotkut olivat asiasisällöltään kevyehköjä, mutta julkisuusarvoltaan mahtavia. Merkittävin niistä oli Helsingin olympiakisojen onnistunut järjestely. Kansallismielisesti runollinen kisahurmos valtasi urheilun sankareista hullaantuneet suomalaiset, mutta se hersytys ei ilmaissut olympialaisten suurinta sisältöä. Herttaisen kotikutoisesti toteutetut ja pässinpökkimän tuntuiset kisajunailut osoittivat samaa kuin sotakorvaussuoritusten onnistuminen. Vaikka Suomen sanottiin hävinneen sodassa, sillä oli kykyä tahtoa ja toteuttaa tahtonsa. Kisoilla oli myös poliittinen merkitys, sillä Neuvostoliitto oli mukana ensimmäistä kertaa. Olympialaisessa ideologiassa järjestävää maata ajateltiin puolueettomaksi maaperäksi, jolla rodut, uskonnot ja poliittiset taustat menettivät merkityksensä. Sellaiseen asemaan nouseminen vaikka vain muutamaksi viikoksi oli arvokas saavutus Hitlerin aseveljeydestä juuri selvinneelle maalle. Sodan päättymisestä ei ollut kulunut vielä kymmentäkään vuotta. Nyt jälkeenpäin olympialaisten merkitys Suomen kansainvälisen aseman kannalta näyttäytyy myös toisenlaisessa valossa. Kisojen myöntäminen Suomelle ja niiden onnistunut toteutus osoittivat, miten perin juurin erilainen Suomi oli verrattuna muihin maihin, jotka olivat sodan aikana olleet Saksan vallassa tai yhteistyössä sen kanssa. Olisi ollut mahdoton edes ajatella olympialaisten myöntämistä Puolalle, Tshekkoslovakialle tai Unkarille. Yhdelläkään niistä ei olisi ollut tahtoa tai kykyä selvitä urakasta, joka pakotti uhraamaan paljon työtä, vaivaa ja rahaa ei-elintärkeille toiminnoille. Olympialaiset viestivät samaa kuin sotakorvauksista selviäminen. Suomi ei kuulunut sodan häviäjiin. Kansanpsykologisen murroksen oudoin piirre syntyi, kun Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Sen järisyttävää vaikutusta on nyt jälkikäteen varsin vaikea tajuta. Silti taisi vaan olla niin, että neiti Kuuselan voitto kauneuskilpailussa sai suomalaiset tuntemaan itsensä kansainvälisesti hovikelpoisiksi. Siihen aikaan missiteollisuus ei vielä ollut näyttänyt henkistä tyhjyyttään eikä muita varjopuoliaan. Tuntui siltä kuin salotöllin tyttö olisi päässyt maailman huipulle ja vetänyt sinne mukanaan koko kansan. Jo tätä ennen oli luotu myytti maasta, jossa naiset ovat poikkeuksellisen kauniita. Kansakunnan geneettisiin ominaisuuksiin viittaava ruusunpunainen propaganda sopi hyvin sotaa edeltäneen ajan ja Suomen tapauksessa myös jatkosodan ilmapiiriin. Jälkikäteen näyttää suorastaan ihmeeltä, että tämä rotuopilta haiskahtava hömpötys vielä sodan jälkeisessä tilanteessa tuntui jollakin määrittelemättömällä tavalla vahvistavan Suomen asemaa. Suomen ihanaan vuoteen 1952 osui muitakin käänteen merkkejä, joita on käsitelty vähemmän kuin sotakorvauksia, olympialaisia ja Armi Kuuselaa. Kesäkuussa järjestettiin Helsingissä ensimmäinen sodan jälkeinen paraati. Täyden kaavan mukainen sotilaallinen pokkurointi saattoi rintamajermujen miestä tuntua aika oudolta. He tunsivat luissaan, nahoissaan ja unissaan sodan todellisuuden vielä hyvin konkreettisesti. Silti paraati viestitti tärkeää asiaa. Puolustuslaitoksella oli luonteva kansallinen asema, täysin toisin kuin niissä maissa, jotka todella olivat hävinneet sodan. Suomessa koettiin keväällä myös ensimmäinen sodanjälkeinen valtiovierailu. Ruotsin kuningasparin käynti Helsingissä veti maan mukaan täyden etiketin kansainvälisiin seurapiireihin. Ja ennen näitä julkisesti juhlittuja muutoksen merkkejä oli koettu kaikkein suurin taite. Pääministeri Urho Kekkosen niin sanottu pyjamantaskupuhe tammikuussa paalutti Suomen puolueettomuuspolitiikan rakennustyön lähtöasemat. Se avasi turvallisuuspoliittiset näkymät pohjoismaisuuden kautta lännen suuntaan. Sitä kaikkea tarvittiin tasapainottamaan Neuvostoliiton musertavan vahvaa läsnäoloa. Vuosi 1952 oli todella suuren murroksen vuosi, mutta historian kannalta luultavasti muista syistä kuin niistä, jotka jättivät voimakkaimman muistijäljen.
Pääkirjoitus