Suomen historia aukeaa uudessa suurteossarjassa uudella tavalla. Yleensä kirjoitetaan valtiohistoriaa ja kerrotaan menneestä politiikan, sotien, kruunupäiden ja suurmiesten kautta. Nyt pääosaan nostetaan tavalliset suomalaiset. Sankareita ovat omat esi-isämme.
Teossarjan päätoimittajan, historian dosentti Kai Häggmanin mukaan sodat ja politiikan, hallitsijat ja suurmiehet jalustalle nostavassa "patsaskeskeisessä" historiannäkemyksessä on unohdettu, että historian varsinainen käyttövoima on tavallinen ihminen. Hän muistutti, että lukemattomat tavalliset ihmiset ovat tehneet Suomesta sen mitä se tänä päivänä on.
Tiistaina julkistetun Weilin+Göösin kustantaman neliosaisen ensimmäinen osa kertoo savupirttien Suomesta, 1100-luvun ristiretkistä ison vihan aikaan eli 1720-luvun alkuun.
Sen pääosassa on kirveskansa, jonka elämä oli armotonta kaskien raivaamista, raatamista, nälässä ja säiden armoilla elämistä. Elämää hallitsivat myös ruotsalainen herrasääty ja paljolti saksalaisperäinen porvaristo, kunnes 1500-luvulta kirveskansa oli jo selkeämmin osa Ruotsin valtakuntaa.
Häggman opasti, että patsasta ihaillessa pitää muistaa kysyä myös sitä, kuka kasvatti kenraalin, ruokki hevosen ja siivosi tallit. Keitä olivat ne, jotka puristivat kivääriä etummaisissa juoksuhaudoissa ja aseiden vaiettua pystyttivät pastaan.
Historiasta ei tehdä saippuaoopperaa
Tämäntyyppisiin kysymyksiin uusi Suomalaisen arjen historia -sarja pyrkii vastaamaan. Tavoitteena on myös uudistaa näkemyksiä Suomen historiasta. Siksi kirjoista ei löydy Mannerheimista, Paasikivistä tai Kekkosesta kuin muutama maininta.
Vaikka historiaa tarkastellaan nyt erilaisella tavalla, popularisointi ei tarkoita sitä, että historiasta tehdään saippuaoopperaa, Häggman korosti.
Pelkkää rahvaan historiaa sarja ei kuitenkaan ole. Elämää kuvataan topista linnoihin, kerrotaan pukeutumista, liikkumisesta, rakkaudesta, väkivallasta jne.
Teos paljastaa muun muassa, että tuttipullon edeltäjä tehtiin lehmänsarvista, 1200-luvun alussa Suomen rikkain mies oli Turun piispa ja että Pohjois-Suomen rannikkoseudun erätalonpojille pyyntielinkeinot olivat keskeisempiä kuin maatalous.
Tutkija Matti Enbuske Oulun yliopistosta valottaa uudella tavalla, miten pyyntikulttuuri vaikutti asustushistoriaan. Perinteisessä historiankirjoituksessa tämä on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Esbusken mukaan Lappi houkutteli varsinkin 1600-luvun ankarina aikoina talonpoikia puoleensa. Tosin erityisen ankarana aikana 1610-luvulla Lapissa koettiin suoranainen kriisi väestön pienennyttyä huomattavasti, kun saaliseläimet olivat kaikonneet.
Ruohonjuuri-perspektiiville tarvetta
Vaikka Suomessa on vahva perinne kansantutkimukseen ja paikallishistorioissa arkea on tutkittu laajasti, suuri yleisö ja päivälehtijulkisuus eivät ole Häggmanin mukaan vielä huomanneet arjen historian viehätystä.
Sen sijaan kouluissa ja museoissa tämä on jo huomattu. Myös nuoremman polven tutkijat ja nykyopiskelijat ovat kiinnostuneempia sosiaali- ja kulttuurihistoriasta kuin poliittisesta tai sotahistoriasta.
Teossarjan painotuksissa näkyykin historiantutkimuksen nykysuuntaus. Mennyttä katsotaan ruohonjuuritasolta. Historia on enemmän suomalaisten kuin Suomen historiaa. Häggmanin mukaan tälle on nyt tilaa ja tarvetta.
Kirjoittajat on alan asiantuntijoita ja nuoremman polven tutkijoita. Muut osat ilmestyvät puolen vuoden välein. Kevään teos käsittelee säätyjen Suomea 1700-luvulta 1800-luvun jälkipuolelle.