Suomen historian yleisesityksen laatiminen ei ole läpihuutojuttu. Teoksen pitäisi olla kohtuullisen lyhyt, jäntevärakenteinen, helppolukuinen ja yleistajuinen, mutta samalla sen tulisi ottaa huomioon kuitenkin uusin tutkimustieto.
Yhtälö on aika mahdoton, sillä viime vuosikymmeninä historiantutkimus on eriytynyt niin, ettei kukaan enää hallitse täysin kokonaisuutta. Kaikkea tarpeellista voi mitenkään sanoa aivan lyhyesti. Tehtävään pyydettäessä ryhtynyt Oulun yliopiston Suomen ja Skandinavian historian professori Jouko Vahtola on onnistunut tehtävässään varsin hyvin.
Kohtuullisen tuloksen saavuttamiseksi kirjoittajalta edellytetään lukeneisuutta ja vuosien ammattimaista työskentelyä historiantutkijana ja opettajana. Tällöinkin jää arvostelijoille varmasti sanottavaa; kukaan ei ole historian kaikkien osa-alueiden - esimerkiksi diplomatian historiasta taloushistoriaan - paras asiantuntija.
Vahtola on ansioitunut tutkija, jonka erityisalaa ovat muun muassa Pohjois-Suomen asutus- ja paikallishistoria, nimistötutkimus sekä heimosodat. Myös seurakuntien historioita hän on kirjoittanut useita. Jo 1970-luvulta lähtien hän on opettanut ja ohjannut Oulun yliopistossa historiaa opiskelevia, ensin assistenttina ja sitten professorina.
Vahtola ei ole ensimmäinen, joka laatii yleisesityksen. Aika äskettäin julkaisi emeritusprofessori Pentti Virrankosken kaksiosaisen Suomen historian ja jokin aika sitten ilmestyi myös akateemikko Eino Jutikkalan ja jo edesmenneen professori Kauko Pirisen Suomen historian kuudes uudistettu painos. Muitakin yleisesityksiä on.
Edellisiin verrattuna Vahtola on valinnut uuden tarkastelukulman, jäsentänyt menneisyyttä uudella tavalla. Tällainen on perusteltua, sillä asioiden katsominen tuoreesta näkökulmasta tuottaa monesti myös hyviä tuloksia. Niitä on tullutkin.
Tietyllä tavalla on ollut paikallaan myös se, että Vahtola on siirtänyt tarkastelun painopistettä aiempaa enemmän pohjoiseen ja itään, jotka ovat monesti unohtuneet etelän yliopistojen professoreilta, vaikka myös periferiassa on ollut inhimillistä toimintaa iät ajat, kuten Vahtola on itsekin monesti osoittanut.
Vaikka nyt ilmestyneeseen suurikokoiseen teokseen on kertynyt noin 500 sivua, ja monia asioita on käsitelty kiitettävästi, tekijä on joutunut pelkistämään ja edelleen pelkistämään tekstiään. Hän on joutunut sivuuttamaan jotkut pienet seikat ja pidemmätkin episodit monesti vähällä, vaikka ne olisivat ansainneet enemmän huomiota osakseen. Jotkut ilmiöt eivät ole saaneet teoksessa lainkaan sijaa. Tämä ei ole aina varsinainen virhe, vaan sivujen rajallisuuden seuraus ja sellaisena ymmärrettävissä.
Mutta kyseessä on osittain myös historianfilosofinen ratkaisu; siinä missä jokin seikka tai ilmiö on toiselle tärkeä, toinen tyytyy sen vain toteamaan, hylkää sen heti tarpeettomana pois tai ei miellä sitä lainkaan käsittelyn arvoiseksi asiaksi.
Tässä palataan historiantutkimuksen peruskysymykseen, mikä on historiassa tärkeää. Tapahtumat ovat joskus tapahtuneet, mutta me tutkijat olemme niitä, jotka arvotamme ne.
Vaikka Vahtola on omaksunut uusimman tutkimuksen käsityksiä monin paikoin kiitettävästi, esimerkiksi jääkäriliikkeestä, hänkin välttelee tarttumasta muutamiin lähihistorian kiistakysymyksiin kovin syvällisesti tai oikaisee ne omalla tavallaan. Hän kulkee perinteisiä latuja ja tyytyy turhankin usein vain toteamaan asioita. Toisaalta tämä lienee myös tilanpuutteen seurausta. Kun ei ole tilaa käsittelylle, niin ei ole.
Vahtola väittää, että Suomessa olisi ollut vielä vuoden 1918 alussa 75 000 venäläistä sotilasta, mitä kaikki alan tutkijat tuskin allekirjoittavat. Hän asettuu kannattamaan vapaussotatulkintaa, vaikka tekeekin siihen varauksia ja hyväksyy uusia näkemyksiä.
Kun hän puhuu vapaussodasta, ehkä hänen olisi ollut syytä pohtia enemmän sitä, oliko Suomi sodan tuloksena vapaa. Vaikka Suomi vapautui venäläisistä ja punaisista, se sai päällystakikseen Saksan. Ei sellainen sota, jossa joudutaan jonkin valtion sätkynukeksi, eikä sitä itse edes tajuta, voi olla yksiselitteisesti vapaussota! Itsekin Vahtola toteaa, että "poliittisesti Suomi oli sodan jälkeen Saksan pihdeissä". Sitä se oli myös sotilaallisesti.
Vasta kun Saksa kukistui, suunta muuttui. Kun Suomesta olikin tulossa monarkian sijasta tasavalta, eikä kansalaisten oikeuksia rajoitettukaan, vaikka sitä oli jo ehditty vaatia, se oli monille 'vanhoja hyviä aikoja' kaivanneille suuri pettymys.
Yksi taho, joka oli työskennellyt monarkistisen Suomen puolesta, oli aktivistijoukko. Se veti salaiseen piiriinsä Suomeen palanneen Mannerheimin. Hän harkitsi aktivistien kanssa vuonna 1919 vallankaappausta, koska he kaikki pelkäsivät Suomen ajautuvan tasavaltana sosialismiin ja Neuvosto-Venäjän syliin.
Vahtola ei puhu mitään tästä niin sanottujen aktivistien projektista eikä "Anderssonin" (Mannerheim) aikeista, joista Martti Ahti on tehnyt erinomaisen väitöskirjan. Koska tämäkin hanke suuntautui demokraattista Suomea vastaan samalla tavalla kuin myöhemmät kommunistien puuhat, jotka ovat saaneet teoksessa perustellusti varsin runsaasti tilaa, se olisi ollut syytä käsitellä. Tosin Jutikkala ja Virrankoskikin jättävät ilmiön käsittelemättä. Tässä tutkijat arvottavat asioita omituisella tavalla. Kommunismin uhka on käsittelyn arvoinen, mutteivät aktivistien ja Mannerheimin vallankaappaushankkeet.
Mielenkiintoista on, että Vahtola näkee Tannerin toiminnalla olleen keskeisen merkityksen kommunistien aisoissa pitämiseksi. Onkohan tutkija kuunnellut tässä tapauksessa liiaksi Paavo Lipposen puheita?
Tannerin toimilla oli merkitystä, mutta kommunistien hampaattomuuteen vaikutti myös se, ettei SKP:n jäsenmäärä noussut 1920-30-luvuilla koskaan yli 3 000:n. Lisäksi kommunismia olivat torjumassa Etsivän Keskuspoliisin preventiivinen toiminta, suojeluskunnat ja olojen asteittainen paraneminen. Suuri merkitys oli myös sillä, ettei Suomen maaseutuköyhälistö lämmennyt kommunismille. Siinä oli reformeilla ja maalaisliitolla suuri merkitys.
Vahtola toteaa äärioikeistolaisuuden synnyn syyksi aivan oikein pettymyksen ja kommunismin pelon. Hän olisi voinut tällöin mainita esimerkkinä kuitenkin vuoden 1922 läskikapinan, joka on ollut vuoden 1918 punakapinan jälkeen - Mäntsälän kapinan ohella - laajin ja vaarallisin kapinaliike, koska siinä punaiset pitivät portteja auki vallankumoukselle. Alkaessaan se olisi saanut Neuvosto-Venäjän tuen. Venäjän arkistoista on jopa löytynyt vallattuun Suomeen suunnitelluista keskitysleireistä kartta, josta puuttuu vain G. Zinovjevin allekirjoitus.
Vahtola antaa ehkä liiaksi sellaisen kuvan, että Moskova määräsi kommunistien lisäksi myös kaikkien julkisessa vasemmistoliikkeessä mukana olleiden toiminnasta, mikä ei ole kuitenkaan uskottavaa. Näkemys on vanhakantainen. Mitä kauempana vasemmistolaiset olivat Moskovasta, sen itsenäisempiä ja kansallismielisempiä he olivat.
Monien muiden lailla Vahtola jättää mainitsematta, että kommunisteiksi katsotut (kaikki valtuustoista ja eduskunnasta eroamaan vaaditut ja erotetut eivät heitä kuitenkaan olleet) savustettiin vuonna 1930 laittomasti eduskunnasta ja kunnalliselimistä. Kansanedustajat ja valtuutetuthan joutuivat jättämään painostuksen jälkeen paikkansa jo vuoden 1930 kesällä, vaikka ns. kommunistilait tulivat eduskunnan päätöksellä voimaan vasta marraskuussa.
Talonpoikaismarssin esikuvaksi Vahtola on nähnyt monien muiden tapaan Mussolinin marssin Roomaan vuonna 1922. Lähempi esimerkki marssille oli mielestäni kuitenkin Mannerheimin talonpoikaisarmeijan marssi Helsinkiin 1918.
Kun akateemikko Eino Jutikkala on tehnyt Suomen historiansa uudessa painoksessa myönnytyksen Heikki Ylikankaan tulkinnalle talvisodan rauhasta, Vahtola asettuu varovaisesti välimaastoon. Hän ei anna ymmärtää, että rauha olisi tehty Saksan ehdotuksesta, jotta myöhemmin kaikki olisi siten otettavissa korkojen kera takaisin.
Käsitellessään aivan lähihistorian suurinta kriisiä, 1990-luvun alun lamaa Vahtola on diplomaattinen. Tutkittua tietoa on vielä liian vähän, minkä vuoksi hän luo vain pinnallisen katsauksen tapahtumiin.
Vaikka teoksen kirjallisuus on varmasti tarkoin harkittua, huomio kiinnittyy siihen, että luettelosta puuttuu muutamien tunnettujen tutkijoiden teoksia, esimerkiksi uuden ajan (1860-1944) osalta Martti Ahdin, Osmo Jussilan ja Turo Mannisen arvostetut tutkimukset, kun taas uusimman ajan bibliografiassa komeilee Lasse Lehtisen keskustelua herättänyt teos.
Teoksen typografiasta ja taitosta vastannut Keijo Pantsar on onnistunut hyvin. Teoksessa on hyvä henkilöhakemisto, joka paljastaa myös mitä nimiä teos sisältää. Tällöin voi myös kysyä, ovatko teoksessa mainitut henkilöt merkittävämpiä kuin jotkut mainitsematta jääneet.
Erityisen hyvää teoksessa on myös asiahakemisto. Tietoa löytyy esimerkiksi sellaisista asioita, kuten naiset, piispanpöytä, postitalonpojat, puukkojunkkarius, sijaissotilaat ja sponsorointi.
Näistä huomautuksista huolimatta teos on yksi lisäsulka professori Vahtolan hattuun.