Vielä muutama vuosi sitten suomalaiset ylpeilivät sillä, että Suomen asema EU:ssa oli selvästi kokoamme suurempi. Sittemmin tällainen puhe on loppunut.
Eurooppa-neuvoston huippukokousten yhteydessä pääministeri Juha Sipilä (kesk.) kertoo yleensä kokouksista EU-ministerivaliokunnan tai suuren valiokunnan linjausten mukaisesti. Muuten ollaan hissukseen. Keskustelu käy vilkkaana lähinnä silloin, kun unionia ravistelee kriisi, kuten turvapaikanhakijat tai Kreikan talousongelmat.
Pääministerillä on selkeät näkemykset siitä, mitä Suomessa pitää tehdä. EU-kysymyksissä vastaava intohimo puuttuu. Nimenomaan pääministerillä pitäisi olla johtava rooli EU-asioissa.
Ulkoministeri Timo Soini (ps.) viihtyy euroskeptikoiden seurassa. Siksipä häneltä ei ole kuultu rakentavia esityksiä siitä, miten Suomi voisi olla aloitteellinen ja osallistua EU:n kehittämiseen.
Kokoomus on EU-ajattelusta tällä erää sivussa, eikä valtiovarainministeri Petteri Orpo ole näyttäytynyt EU-visionäärinä.
Hallituksen EU-politiikkaa vaivaa aneemisuus. Tämä selittyy osaltaan sillä, että hallituksessa ei pitkään aikaan ole ollut EU:ta niin vahvasti vieroksuvaa puoluetta. Onko aloitteiden ja visioiden puute perussuomalaisten vaikutusta?
Oikeistopopulismin ja brexitin myötä samaa ilmaa on havaittavissa muuallakin. EU on murroksessa.
Vaikuttamisen halu ja asiantuntemus olisivat tärkeitä ominaisuuksia vastentahtoisen työskentelyn sijaan. Varsinkin, kun tilalle ei ole tarjota eristynyttä impivaaraa parempaa vaihtoehtoa. Tilanne on harmillinen, sillä EU:n vaikutus on pysyvää. Merkittävä osa lainsäädännöstä on EU-pohjaista.
Suomen EU-aktiivisuudessa poikkeus on ollut suunnitteilla oleva Euroopan hybridiosaamiskeskuksen perustaminen, jossa tarvitaan muiden jäsenmaiden mukanaoloa. Etukäteen siitäkään ei hiiskuttu.
Aiemman EU-opin mukaan vahvaa komissiota pidettiin pienten maiden etuna. Siksi Suomi tuki komission työtä. Ääni kellossa on muuttunut. Komission Puolalle tai Unkarille antamat moitteet demokratiapuutteissa kuitataan sillä, että ”kansa on puhunut vaaleissa ja mikä me ollaan muita neuvomaan”.
Suomi on liukumassa itäiseen viiteryhmään, kun päättäjät kyseenalaistavat komission kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa tukevia linjauksia.
Kansallista ja eurooppalaista politiikkaa yhdistäville puheenvuoroille ja aloitteellisuudelle olisi tilausta. Haluja ei näytä olevan. Huolestuttavampaa on, jos ei ole edes osaamista.
EU-osaaminen hallituksessa hupenee, kun entinen EU-komissaari Olli Rehn (kesk.) siirtyy Suomen Pankkiin. Ex-meppi Riikka Pakarinen otetaan paikkaamaan asiaa pääministerin EU-asioiden erityisavustajana. Lisävahvistuksia kuitenkin tarvittaisiin.
Vähälle huomiolle on jäänyt se, että Suomen EU-puheenjohtajuus aikaistuu vuoden 2019 toiselle puoliskolle brexitin takia. Suomi on puheenjohtajamaana juuri, kun eroehtojen neuvotteluissa on ratkaisun hetket käsillä ja uutta komissiota kootaan.
Suomen EU-vaikuttamisstrategiassa myös ensi vuonna korostuu muuttoliike, talouskasvu ja turvallisuus. Ministeriöt ovat linjanneet paperiin omilta aloiltaan Suomen toimintaperiaatteita.
Suuret visiot puuttuvat. EU-komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen (kok.) yritti äskettäin kertoa, että EU:ssa olisi pienelläkin maalla nyt hyvä tilaisuus vahvistaa roolia aktiivisena EU-vaikuttajana. Ehdotus kaikui kuuroille korville.
Kolumni