FT Allan Tiitta on onnistunut luomaan mielenkiintoisen kokonaisuuden Suomen Akatemian murrosvuosista. Hyvään lopputulokseen häntä ovat varmasti siivittäneet myös asiantunteva toimikunta ja avustajat.
Tämän kauden lopulla vanhamuotoisesta akatemiasta luovuttiin. Syitä siihen oli monia. Tilalle luotiin uusi, tieteellisten toimikuntien akatemia.
Vaikka tieteen ja taiteen koukeroista tietämätön voisi luulla, että Suomen Akatemian historia on rutikuivaa luettavaa, tyypillisten konsta kuttaperkkojen toimintaa pullollaan, niin ei asia kuitenkaan aivan ole.
Tiitan kirja on asialleen omistautuneiden, kantaa ottavien, mielestään aina oikeassa olevien ja häikäilemättömästi intrigoivien miesten historiaa, jossa kaverille ei tiukan paikan tullen jätetä. Naisia joukossa ei ole.
Kirja kertoo ryhmittymistä toisia vastaan tai toisten puolesta. Joku ei ole pätevä akateemikoksi tai joku toinen on vain häntä pätevämpi. Teos on täynnä persoonallisuuksia. Sellaisia ovat muun muassa A. I. Virtanen, Rolf Nevanlinna ja Edvin Linkomies.
Ajatus akatemian perustamisesta ei ollut yksimielinen. Siinä, missä esimerkiksi Virtanen käännytti epäileviä akatemialain kannalle, sosialistisen Vapaan Sanan päätoimittaja Raoul Palmgren - myöhempi Oulun yliopiston kirjallisuuden professori - oli yksi sen päävastustaja, joka kannatti stipendijärjestelmää tutkijoille ja taiteilijoille sekä korkeakoulua Pohjois-Suomeen.
Sanomalehdistä esimerkiksi Helsingin Sanomat oli kriittinen hanketta kohtaan.
Välttämättä akatemian jäsenet, joihin kuului siis kirjailijoita säveltäjiä, kuvataiteilijoita ja tutkijoita, eivät olleet ihmisinä aina kovin miellyttäviä. Sitä he eivät olleet aina myöskään sodan jälkeisen ulkopolitiikan kannalta.
Kun presidentit J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen yrittivät rakentaa hyviä suhteita itänaapuriin, esimerkiksi akateemikko Virtanen piti kommunisteja täysinä roistoina. Hän toi sen myös selvästi julki. Tuskin hän oli joukosta yksin tällä kannalla.
Virtasella olikin akatemiassa suuri vaikutusvalta. Pienviljelijän poikana tulin omakohtaisestikin hyvin tuntemaan Nobel-palkinnon saaneen Virtasen mahdin. Hänen luomansa AIV-liuos oli todella pahanhajuista ja kitkerää moskaa, josta meitä lapsia varotettiin.
Akateemikon virka oli varmasti himoittu; olihan se tavallaan korkein tieteellinen tai taiteellinen posti. Kaikkia päteviä ei vanhan akatemian leipiin kuitenkaan otettu. Tunnettu historiantutkija Eino Jutikkala ehti olla kolmesti akateemikoksi ehdolla, muttei tullut kuitenkaan valituksi.
Kun Jutikkala oli kolmannen kerran tyrkyllä 1961, hän luopui yllättäen ehdokkuudestaan filosofi Georg Henrik von Wrightin hyväksi. Von Wright myös nimitettiin. Myöhemmin 1971 Jutikkala sai toki akateemikon arvon.
Yhdeksi intrigoijaksi kirjoittaja nostaa Kustaa Vilkunan, joka oli hänen mukaansa 1960-luvun loppupuolella presidentti Kekkosen tukena kaatamassa vanhamuotoista akatemiaa. Vaikka asiassa olikin perää, oli kuitenkin muitakin eteenpäin pyrkiviä nuorina tiedemiehiä, jotka olivat sitä mieltä, että vanha akatemia oli aikansa elänyt ukkokerho.
Varmasti lähtölaskentaa nopeutti myös radikaalien kulta-aika. Tuuletusta lienee pidetty tarpeellisena myös siksi, että akateemikoissa oli henkilöitä, joita ei pidetty kaikkein "edistyksellisimpinä". Olipa heissä ollut muutama p esunkestävä entinen lapualainen ja hakaristinkin puolesta runoillut.
Teos ei ole yksin Tiitan käsialaa. Pienempiä osioita ja laatikoita siihen ovat kirjoittaneet muun muassa Salla Rasi, Esko Koivusalo, Olavi Granö, Lauri Saxén, Hans Andersin, Paula Tuomikoski jne. Tämä on ollut hyvin paikallaan, sillä aiheen hallinta olisi ehkä ollut yhdelle ylivoimainen.
Kerrankin voin vilpittömästi kiittää onnistuneesta toimitustyöstä ja taitosta. Markus Itkonen on onnistunut todella hyvin. Seepian käyttö kuvituksen värinä tuo arvokkuutta teokselle, jolta sitä odottaakin.
Arvokkuudesta huolimatta kuvittajalla on ollut silmää ottaa kuvitukseen muutamia hauskoja Karin piirroksia.
Kun kuvat, taulukot ja graafiset piirrokset ovat vielä selviä, hyvin asemoituja ja riittävän kokoisia, lopputuloskin on hyvä.
Sille, joka haluaa kahlata yli 700-sivuisen kirjan mahdollisimman nopeasti kuvia ja taulukoita tutkimalla, niistä on heti ensi sivuilla hyvä luettelo.