Suomen on paha irtautua nykyisistä kriisinhallinta-operaatioista. Jatkossa osallistumista pitää harkita entistä tarkemmin. Suomi voi sanoa myös ei.
Osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintaan on puolustusvoimien kolmas tehtävä maanpuolustuksen ja muille viranomaisille annettavan virka-avun jälkeen. Vaikka kriisinhallinta vie puolustusbudjetista murto-osan, se on Suomelle tärkeä kansainvälinen käyntikortti ja uskottavuuden mittari.
Kriisinhallintaoperaatiot ovat aina vaativia ja täynnä riskejä. Tällä hetkellä Suomella on operaatioissa mukana noin 700 sotilasta. Heistä vaarallisimmassa paikassa ovat kiistatta Afganistanissa Naton johtamassa ISAF-operaatiossa mukana olevat. Uutiset Afganistanista muuttuvat yhä synkemmiksi. Siellä olevat 107 suomalaista voivat joutua entistä vaarallisempiin tilanteisiin.
Suomesta on pian lähdössä eteläiseen Libanoniin runsaan 200 sotilaan pioneerikomppanian pääjoukko. Kuten kävi hyvin ilmi Kalevan keskiviikkona järjestämässä tietoiskussa, huoli YK-operaatioon lähtevien turvallisuudesta on enemmän kuin aiheellinen. Vaikka operaation puhtaasti sotilaalliset riskit eivät välttämättä ole keskimääräistä suurempia, ne kasvavat helposti poliittisesti räjähdysherkällä alueella. Lisäksi Suomi on ensi vuoden alkupuoliskolla Saksan ja Hollannin kanssa päivystysvuorossa EU:n taisteluosastojen etujoukkona. Osasto voidaan heittää mihin tahansa kriisipesäkkeeseen 6 000 kilometrin säteellä Brysselistä.
Rauhanturvatoimintaan 50 vuotta osallistunut Suomi on muihin maihin verrattuna selviytynyt pienin inhimillisin tappioin. Se johtuu rauhanturvaajien tiukasta valintaseulasta, hyvästä koulutuksesta ja kriisialueilla luottamusta herättävästä toiminnasta. Kun operaatiot vaikeutuvat, pieni tappiotili ei ole enää itsestäänselvyys. Kotirintamalle yksikin hengen menetys on liikaa.
Riskit ja Suomen kansainvälisen uskottavuuden kannalta tärkeä sitoutuminen kriisinhallintaan ovat kolikon kääntöpuolia. Riskit välttää ja uskottavuuden menettää panemalla pään pensaaseen ja päin vastoin. On selvää, ettei Suomi voi tinkiä nykyosallistumisestaan. Tämä ei silti tarkoita, ettei Suomen tulisi kylmästi ja itsekkäästi arvioida, mihin operaatioihin tulee mennä ja jopa mistä irrota vaikka kesken kaiken. Vaikka päätös tuskin muuttuu, Suomen on hyvä arvioida uudelleen jatko-osallistumisensa ISAF-operaatioon.
Hyytävä esimerkki arvaamattomista riskeistä on Afganistanissa sattunut välikohtaus. Torstaina varmistui, että kahden tulen väliin jääneeseen suomalaissotilaaseen osui sekavassa tilanteessa kolme omien luotia. Niistä onneksi kaksi pysähtyi kevyisiin suojaliiveihin, mutta yksi osui lonkkaan. Tapauksen yllätyksellisyyttä korostaa sekin, että toisella puolen ampui Afganistanin poliisi.
Välikohtauksen tutkimukset jatkuvat. Jos ilmenee, että rauhanturvaajien ohjeistuksessa ja suojavarustuksessa on laiminlyöntejä, puutteet on korjattava ja vastuulliset on tarvittaessa saatettava edesvastuuseen. Mitä vaarallisempi operaatio, sitä paremmat varusteet ja selkeämmät ohjeet ovat paikallaan. Suurin vastuu ei kuulu vaikeissa kenttäoloissa toimiville, vaan heidän esimiehilleen paikan päällä ja kotimaassa, poliittista tasoa myöten.
Sotaan ei pidä lähteä soitellen, ei myöskään kriisinhallintaan. Suomi ei voi helpolla vetäytyä niistä operaatioista, joihin se on jo sitoutunut. Sen sijaan osallistumista uusiin operaatioihin sietää harkita vieläkin perusteellisemmin. Suomi voi sanoa kyllä, mutta myös ei.