Kysymys, johon olen viime viikkoina saanut tiuhaan vastata, kuuluu: "Onko Paavo Lipposella oikeasti mahdollisuuksia EU-komission puheenjohtajaksi?" Siihen jotkut huomaavat lisätä: "Tai saada Suomelle painavaa salkkua?"
Tietenkin on mahdotonta ennustaa, miten komission puheenjohtajapelissä lopulta käy, niin monimutkaisen palapelin osien yhteensovittamisesta siinä on kyse. Mutta kaksi asiaa on varmaa: Paavo Lipposella on edelleen kaikki mahdollisuudet yltää puheenjohtajaksi, ja siinä tapauksessa, että puheenjohtajaksi valitaan joku muu, hänellä on hyvät mahdollisuudet saada Suomelle painava salkku. Tietenkin edellyttäen sitä, että Suomi käy kilvan itsenäisenä loppuun asti vaihtamatta missään vaiheessa hevostaan heikompaan.
Itse asiassa Lipposen mahdollisuudet ovat viime viikkoina jopa parantuneet. Vasemmiston voitto sekä Espanjan ja Ranskan vaaleissa on muuttanut tilannetta ja tekee oikeistolle vaikeammaksi vaatia itselleen automaattisesti puheenjohtajuutta voitokkaiden eurovaalien jälkeen. Lipposen etu on myös se, ettei häntä ole leimattu vanhakantaisen vasemmistopolitiikan toteuttajaksi, vaan pikemminkin taitavaksi talousmieheksi, joka nosti Suomen lamasta. Sellainen kelpaa myös Euroopan oikeistojohtajille.
Lipposen suurin etu on tietysti se, että hän nauttii kaikkien EU-johtajien arvostusta. Niin vasemmalla kuin oikealla häntä pidetään aitona Euroopan rakentajana, jollaisista ei viime vuosina ole EU-maiden huipulla ollut tungosta. Asiantuntemuksensa ja luontaisen auktoriteettinsa ansiosta Lipponen onnistui pääministerinä pääsemään EU:n sisäpiiriin ja saavuttamaan suuremman painoarvon, kuin mitä maan koko olisi edellyttänyt. Harvinaislaatuista varsinkin EU-maista tuntemattomimman periferiamaan johtajalle.
Aina siitä lähtien eli jo niin varhain kuin 1996, kun erään lounaan päävieras, vieressäni istunut Jacques Delors, halusi yllättäen välttämättä kertoa minulle siitä, miten paljon hän arvostaa Monsieur Lipposta ja tämän hänen mielestään tarkoin punnittuja näkemyksiä, olen pitänyt korvani auki niin Euroopan oikealle kuin vasemmallekin.
Jo liittokansleri Helmut Kohl aikoinaan kuunteli Lipposta, ja presidentti Jacques Chirac muistaa sanoa arvostavan sanansa Lipposesta aina, kun siihen vain tarjoutuu tilaisuus. Pääministeri Tony Blairin kanssa Lipponen kirjoitti yhdessä useita artikkeleita arvovaltaiseen Financial Timesiin, ja liittokansleri Gerhard Schröder tuli Suomeen asti Lipposen vaalikampanjaan. Kaiken kaikkiaan arvostus on poikkeuksellisen laajaa.
Yleisessä arvostuksessa Lipposen ohi yltää vain Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker. Hän lieneekin lähes itsestäänselvä komission puheenjohtaja, jos hän sen viran vain haluaa. Lipposeen nähden hänen etujaan ovat oikeistolaisuus ja ranskankielentaito. Mutta Juncker itse väittää sinnikkäästi, ettei virka häntä kiinnosta. Jos näin todella on, se tietysti parantaa Lipposen mahdollisuuksia.
Belgian pääministeri Guy Verhofstadt on hyvissä asemissa, mutta britit eivät häntä juuri kannata. Kaiken kaikkiaan sekä Lipponen, Juncker että Verhofstadt kuuluvat harvinaislaatuiseen ns. Euroopan rakentajien kastiin, ja siinä mielessä kaikki kolme ovat liian federalistisia sekä Blairille että Chiracille. Se ei kuitenkaan estä sitä, että heillä on sekä Saksan että Ranskan kannatus.
Portugalin komissaari Antonio Vitorinoa pidetään vahvana ehdokkaana, mutta hänen painolastinaan on liian vahva vasemmistoleima varsinkin talouspolitiikassa.
Itävallan liittokansleri Wolfgang Schüsselin nimi on myös esillä, mutta tuskin aivan kaikki ovat unohtaneet hänen yhteistyötään äärioikeiston kanssa. Kreikan entisen pääministerin Kostas Simitisin nimeä ei enää näy. Belgian entinen pääministeri Jean-Luc Dehaene puolestaan on itse luopunut pelistä.
Oikeiston ennustettu eurovaalivoitto ei luonnollisestikaan helpota Lipposen asemaa. Mutta suurin haittapuoli lienee se, että muuten kielitaitoinen Lipponen ei hallitse ranskaa. Ainakaan toistaiseksi Ranska ei ole koskaan hyväksynyt komission puheenjohtajaksi henkilöä, joka ei puhu tätä sivistyskieltä.
Laajentumisen yhteydessä ranskalaiset pelkäävät entistä enemmän kielensä aseman puolesta. Ja nyt näyttää vielä siltä, että koko pelissä kuninkaantekijäksi nousee nimenomaan Chirac.
Lipposen vauhtia hidastaa myös hänen vähäinen näkyvyytensä. Lobbaus suomalaisen ehdokkaan puolesta niin pääkaupungeissa kuin eurooppalaisten tiedotusvälineiden suuntaan pitäisi olla kansallinen projekti, johon kaikki panostavat.
Mutta kaikkihan tietävät, ettei lobbailu yleensäkään ole vahvoja puoliamme; ei siis nytkään. Päinvastoin silloinkin, kun Lipponen itse - aivan liian harvoin - lähtee puhuja- tai muulle matkalle jonnekin, häneltä jopa tivataan, onko kyseessä lobbausmatka! Käsittämätöntä, kun kerran kansallinen etu on saada oma mies - oltiin hänen persoonastaan sitten mitä mieltä hyvänsä - vahvaan asemaan Brysselissä.
Sillä selvää on, että Suomesta - ja ylipäätään koko Pohjoismaista - vain Lipposella on mahdollisuudet todella vahvaan asemaan! Jos puheenjohtajuus menee sivu suun, kilvassa loppusuoralle päässyt on kuitenkin etusijalla painavien salkkujen jaossa. Varsinkin Lipposen vahva maine talousosaajana vilahtaa keskusteluissa.
Mutta kaikki yllätykset ovat vielä mahdollisia. Usein voiton on vienyt vasta viime metreillä ilmestynyt musta hevonen. Mutta jos Suomi jostain syystä - joko sisäisistä kahinoista tai Lipposen omasta tahdosta - itse vaihtaa hevosta viime hetkellä, on turha sitten enää ihmetellä, kun saammekin tyytyä puolikkaaseen kevyestä kulttuurisalkusta ...
Kaiken kaikkiaan meillä on harvinainen tilanne, kun tallissa on voittajaehdokas. Sellainen ei toistu Suomen kaltaisen pienen maan kohdalla ihan pian.