Kun tämä kolumni julkaistaan, olen Lake Worthissa USA:ssa esitelmämatkalla aiheena Suomen selviytymistarina toisen maailmansodan jälkeen. Kuulijoina ovat amerikansuomalaiset, jotka viettävät "FinnFestiä" palmujen alla Floridassa ja teemoina kysymykset, mikä selittää sen, että toisin kuin Baltian ja Itä-Euroopan maat, Suomi ei tullut miehitetyksi eikä menettänyt itsenäisyyttään? Mikä on ollut USA:n osuus Suomen historian kriittisinä vuosina? Mikä on nykyisen menestyksemme salaisuus?
Kuulijakunta on otettava huomioon. Muistan kun kerran USA:n keskilännessä, Kansas Cityssä sukeutui tarjoilijan kanssa keskustelu, mistä olin kotoisin. Kun sanoin "from Finland", syntyi hetken mietintähiljaisuus ja sitten vastaus: "I know. It is in Canada." Amerikansuomalaiset sen sijaan tuntevat Suomen ja se merkitsee heille paljon. Vastaavasti Yhdysvallat on merkinnyt Suomelle hyvin paljon historiamme kriittisinä vuosina.
Lähtökohdaksi voi ottaa toisen maailmansodan loppunäytöksen. Vuonna 1943 Suomi kääntyi USA:n puoleen ja pyysi tätä välittäjäksi Neuvostoliiton kanssa tehtävän rauhan solmimiseksi. Hanke ajautui karille Neuvostoliiton suurten vaatimusten tähden ja jäljelle jäi verinen ratkaisu vuoden 1944 Kannaksen torjuntataisteluineen. Tärkeätä on huomata, että USA:ssa hyväksyttiin, ainakin osittain, käsitys Suomen käymästä erillissodasta. Liittoutuneiden kokouksissa (muun muassa Jaltalla) nimenomaan USA painotti, ettei Suomea pidä miehittää.
Se, ettei Suomi menettänyt itsenäisyyttään, riippui kuitenkin pääosin sotilaallisesta vastarinnasta ja taitavasta irrottautumisesta sodasta. Ainoana sotaa käyvänä maana Iso-Britannian ja Neuvostoliiton ohella meitä ei miehitetty. Suomi säilytti poliittisen järjestelmänsä, vaikka joutuikin sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä "venyttämään" pohjoismaista oikeuskäsitystä.
Aikanaan sotakorvaukset tuntuivat kohtuuttoman kovilta. Karjalaisten asuttaminen oli valtava urakka. Suomi joutui omasta mielestään syyttömästi kärsimään. Silti Suomeen kohdistunut rasitus oli pientä Itä-Eurooppaan ja Baltian maihin nähden. Latvian väestö väheni kolmanneksella, virolaisia kuljetettiin sadoin tuhansin Siperiaan, Itä-Euroopan maat joutuivat itse maksamaan miehityksensä
Vaikka sotatoimet päättyivät, Suomen puolustustaistelu jatkui ei-aseellisessa muodossa. Neuvostoliitto painosti Suomea poliittisesti ja taloudellisesti. Porkkalan tukikohdasta käsin luotiin koko Suomen kattava vakoiluverkosto. Vuonna 1948 pelättiin kommunistien vallankaappausta Tshekkoslovakian tapaan. Näinä "vaaran vuosina" USA antoi Suomelle moraalista ja taloudellista apua. Suomi tosin joutui kieltäytymään Marshall-avusta Neuvostoliiton kielteisen kannan vuoksi. Mutta vähäisempikin auttoi. Sotakorvaukset saatiin käyntiin.
Neuvostoliiton arkistojen avauduttua myös sikäläisen lähetystön raportit ovat tulleet tutkijoiden käyttöön. Vuosia 1949-1950 kuvaavat seuraavat neuvostoraportin tunnelmat: "Länsimaat, erityisesti Yhdysvallat, ovat jatkuvasti aktiivisia pyrkimyksessään erottaa Suomi Neuvostoliitosta ja sitoa se anglo-amerikkalaiseen imperialistiseen blokkiin. Suomen ja Amerikan välille on perustettu suora lentoyhteys, kaupalliset suhteet ovat edelleen kasvaneet, erityisesti turismi on kasvanut Pohjois-Suomessa. Suomeen kohdistunut kulttuurillinen ekspansio on myös uhka. Tähän kuuluu Yhdysvaltain hallituksen rahoittama kulttuurivaihto, amerikkalaisen kirjallisuuden ja filmien suosio ja amerikkalaismyönteisen lehdistön, erityisesti Eljas Erkon johtaman ryhmän ylivalta."
Neuvostoliitto siis seurasi erittäin tarkkaan USA:n edesottamuksia Suomessa. Tuo asetelma säilyi aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Miten näissä epäluulon oloissa Suomi saattoi kehittää menestykseen johtaneen strategian, johon itänaapurikin suostui?
Vastaus piilee taloudessa. Päinvastoin kuin Itä-Euroopan maiden kanssa Suomen ja Neuvostoliiton kauppa hoitui maailmanmarkkinahinnoilla. Bilateraalinen kauppa oli kummallekin osapuolelle edullista - eri syistä. Neuvostoliitto sai Suomesta haluamiaan korkeatasoisia teollisuustuotteita ja Suomi öljyä sekä raaka-aineita. Lännen ja erityisesti USA:n suuntaan Suomen piti samaan aikaan osoittaa, ettei Suomi tullut liian riippuvaiseksi idästä ja - etenkin neuvostovallan kahtena viimeisenä vuosikymmenenä - ettei meidän kauttamme kulkeutunut itään vientikiellossa olevia tuotteita. Teknologisen kehityksemme kannalta oli olennaista, ettei Suomi joutunut epäilyksenalaiseksi länsimaiden silmissä.
Näin syntyi se asetelma, jossa Suomi muodosti loistavan poikkeuksen Neuvostoliiton naapurien joukossa. Kun Itä-Euroopassa Neuvostoliiton "ystävyys" johti talouden ja yhteiskunnan stagnaatioon, niin Suomessa päädyttiin talouden modernisaatioon.
Suomi oli olosuhteiden pakosta kallellaan itään, mutta noudatti länteenpäin puolueettomuuspolitiikkaa. Ruotsi oli kallellaan länteen, mutta ei malttanut olla kritisoimatta USA:sta. Suhteet Yhdysvaltoihin huononivat, mutta Suomella ne säilyivät hyvinä. Ja näin kylmän sodan vuosina ja sen jälkeenkin Helsinki oli yhdessä Geneven ja Wienin kanssa tärkeimpiä paikkoja, missä suurvallat saattoivat neuvotella huippukokouksissaan puolueettomalla maaperällä. Tukholma ei tarkoitukseen kelvannut
Nämä muistot puolueettomuuden siunauksellisuudesta elävät edelleen Suomessa ja vaikuttavat kansalaisten käsityksiin NATO:sta ja sotilaallisesta liittoutumisesta. Idän reaalisista uhkista huolimatta (ydinonnettomuus, ympäristöuhkat, rikollisuus, demokratiaongelmat) Suomessa ei koeta turvallisuusvajetta. Suomalaisena tästä saavutuksesta voi olla ylpeä sekä Suomessa että toisella puolella Atlanttia.