Puheet EU:sta herättivät huolta 1990-luvulla kansallisen identiteetin katoamisesta.
Ylpeys suomalaisuudesta oli joutunut koetukselle laman myötä. Haavoitettu yhteisöminuus olisi kaivannut kirjallisuuden terapiaa. Ajan trendinä tuntui kuitenkin olevan yksilöllisyyden korostaminen, joka näkyi lisääntyneenä elämäkerrallisena kirjoittamisena.
Kirjallisuuden professori Leena Kirstinä osoittaa teoksessaan Kansallisia kertomuksia, että suomalaisuuspuheen katoaminen modernista kirjallisuudesta on pelkkä näköharha. Muun muassa J. L. Runebergin, Aleksis Kiven, Väinö Linnan ja Antti Hyryn kansallinen perintö elää yhä nykykirjailijoiden teoksissa.
Kirstinän tutkimus osoittaa, miten muiden muassa Saarijärven Paavo ja Ryysyrannan Jooseppi osallistuvat siihen keskusteluun, jota hyvinkin eritaustaisten kirjailijoiden, kuten Kjell Westön, Juha Seppälän ja Rosa Liksomin henkilöhahmot suomalaisuudesta käyvät.
Uusien fiktiivisten suomalaisten puheenvuorot voivat olla vanhaa perintöä vastustavaa tai sitä jopa ironisoivaa, mutta juurien merkitys puulle on näissä teoksissa kirjoitettu selvästi esiin.
Moderni yksilö ei niissä katso sisäänpäin, vaan kauas menneisyyteen. Kirstinä kirjoittaa Westön Isän nimeen -romaanin päähenkilöstä: "Ymmärtääkseen itseään Wiktor Skraken on tunnettava Tarina Kaiken Takana".
Kirstinän tutkimissa teoksissa suku ja kotiseutu ovat henkilöhahmoille tärkeää identiteetin rakennusmateriaalia.
Suomalaisuuspuhe ei kuitenkaan ole kansallismielisyyttä, vaan yritystä itsensä tuntemiseen ja tutkiskeluun.
Kansalliset kipukohdat, kuten kansalaissota, tykyttävät myös yksilön tajunnassa. Vaikka protestanttisen tiukasta työmoraalista ja omistamisen autuudesta sanoudutaankin irti, teoksissa suvun menestys toimii kansan menestyksen vertauskuvana: isän maan perilliset elivät sovussa niin kauan kuin maata riitti kaikille.
Luontokuvauksella on edelleen tärkeä osansa kansallisissa esityksissä.
Se ei ole pelkkää ympäröivän todellisuuden kuvausta. Kuten Kirstinä osoittaa, luonto on "symbolien metsä" ja maisemakuvat suomalaisen mentaliteetin vertauskuvia.
Kun romaanihenkilö kiipeää seudun korkeimmalle paikalle katsomaan alle avautuvaa maisemaa, toimii kuvaus paitsi kansallisuuden myös sen identiteetissä tapahtuneiden muutosten ilmaisijana.
Wiktor Skraken silmien alle avautuva maisema ei ole topeliaanisen koskematon, vaan rakennusjätteen sotkema kuva 1970-luvun grynderirakentamisen ajasta.
Vaikka suomalainen identiteetti rakentuukin teoksissa yhtenäisen sijaan moninaisuudesta, kiihkeän kansallismielisyyden sijaan pasifismista ja mahtipontisuuden sijaan kohtuullisuuden ihanteesta, tunnustavat kaikki teokset yhteen ääneen sen, minkä vanhat klassikotkin: suomalainen on pahimmillaan ja parhaimmillaan silloin, kun hän yrittää mahdotonta.