Suomeen kantautui tiistaina Afganistanista uutinen, joka veti hiljaiseksi. Kriisinhallintajoukkoihin kuulunut suomalaissotilas kuoli tienvarsipommin räjähdyksessä.
Tätä on osattu pelätä ja odottaa. Riskit on tiedostettu. Aina kun läheisiä menetetään, tietoa on ymmärrettävistä syistä vaikea ottaa vastaan. Moni kysyy varmaan, miksi juuri hän, miksi juuri suomalainen. Ennen tätä suomalaisia on kuollut Afganistanissa yksi.
Afganistanissa on sodittu kolmekymmentä vuotta miltei yhteen putkeen. Sota on ollut veristä eikä loppua ole näköpiirissä. Afganistanin hallinto on heikko, ja maata hallitsevat erilaiset heimo- ja sotapäälliköt omine intresseineen.
Suomi osallistuu 180 sotilaan voimin Afganistanin rauhoittamiseen osana YK:n valtuuttamaa Nato-johtoista Isaf-operaatiota, jossa on mukana 47 valtiota. Operaation tarkoituksena on taata Afganistanin viranomaisille mahdollisuudet ottaa pikkuhiljaa vastuu omasta maastaan. Tästä kaikesta seuraa, ettei Suomi voi vetää joukkojaan kotiin omin päin.
Suomalaissotilaat suorittavat tehtäväänsä Afganistanin pohjoisosassa, jota on pidetty rauhallisena. Mitä pidemmäksi sota on venynyt, sitä epävakaammaksi tilanne on tullut sielläkin. Joukkoja vastaan on tehty kymmeniä iskuja pommein, singoin ja käsiasein.
Sodan luonnetta kuvaa hyvin se, ettei Afganistanin hallitusta ja ulkomaisia joukkoja vastaan taistelevat tee eroa sille, mistä päin maailmaa sotilaat ovat saapuneet. Taistelijoille kaikki ovat samanlaisia vihollisia.
Suomalaissotilaiden varusteet ja osaaminen ovat huippua, ja turvallisuuteen pannaan suurta painoa. Mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että he toimivat nyt alueella, jossa ihmishenki ei paljon paina.