Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden
professori (emeritus).
Suurlähettiläs Alpo Rusi on nostanut kanteen valtiota vastaan. Hän vaatii valtiolta korvausta vahingosta, minkä suojelupoliisin eli Supon ihmisoikeuksia loukkaava toiminta rikostutkinnan yhteydessä on hänelle tuottanut. Tohtori Rusia oli epäilty vakoilusta DDR:n hyväksi.
Keskeneräiseen oikeudenkäyntiin ei pidä puuttua yksityiskohtaisesti. Sen voi sanoa, että kantaja Rusi saa melko varmasti vastaansa sen perusteluiltaan hyvin yksityiskohtaisen päätöksen, jonka eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio teki vuonna 2005 hänen kantelunsa johdosta. Rusi oli kannellut Supon häneen kohdistamasta esitutkinnasta, mutta oikeusasiamies ei löytänyt siinä laillisuuden kannalta muistuttamista.
Oikeusasiamies Paunio piti silti päätöksessään vakavana sitä, että julkinen valta ei ollut onnistunut suojaamaan Alpo Rusia "ennenaikaiselta ja leimaavalta julkisuudelta". Medialla voi sanoa olleenkin monta tapaa syrjäyttää Rusin kohdalla perustuslain edellyttämä syyttömyysolettama. Oli olemassa riittävästi journalistisia keinoja välittää vakutelma Rusin syyllisyydestä ("trial by newspaper"), vaikkei häntä aivan suoraan olisi tohdittukaan osoittaa syylliseksi. Suoremmin oli Supon päällikkö Seppo Nevala - Rusin asianajajan mukaan - vuonna 2002 ilmaissut käsityksensä presidentti Ahtisaarelle: Rusi oli vuonna 1969 "värvätty" Stasin palvelukseen.
Yhdessä asiassa olen lähtökohtaisesti suurlähettiläs Rusin kanssa eri mieltä. Hän on vaatinut, että avattaisiin tieteellisen tutkimuksen käyttöön - tai ehkä peräti julkistettaisiin - Supon hallussa oleva niin sanottu Rosenholz -arkisto. Kyseessä on tiedosto entisen DDR:n
eli Itä-Saksan turvallisuusministeriön (Ministerium für Staatssicherheit, lyh. Stasi) ulkomaanvakoilun mahdollisiksi tai todellisiksi yhdyshenkilöiksi kirjattujen ihmisten nimistä ja/tai peitenimistä.
Tiedosto oli eräiden välitysten kautta tullut Supon haltuun. Juuri siihen juontuivat alun perin epäilyt Rusia kohtaan, vaikkei sitä hänen mukaansa osattu Supossa kunnolla lukea, erottaa toisistaan saman koodin alle kirjatut kaksi henkilöä, toinen mahdolliseksi yhdyshenkilöksi kaiken varalta merkitty (hän itse) ja toinen tiedottajaksi ryhtynyt (hänen veljensä).
Muutkin ovat Stasi-aineiston julkistamista vaatineet. Tosin poliisijohdon äsken julkistaman sisäisen selvityksen mukaan siitä on otettu irti kaikki mitä on voitu: käynnistetty muutama esitutkinta ja näistä pari asiaa viety syyttäjälle saakka. Mutta se ei kai riitä. Pitäisi saada muillekin tahoille tieto siitä, mitä nimiä listoilla on ja millä perusteella.
Jos noita Stasi-tiedostoja tässä vaiheessa annettaisiin vaikkakin vain historiantutkijaryhmän arvioitavaksi, sekin saattaisi olla lyhyehkö kiertotie julkisuuteen, ei paljon pitempi kuin Alpo Rusin asiassa, jossa nähtiin, kuinka karmean helposti tieto lähtee kiertämään kaupungilla. Stasin toiminnasta yleisesti ja pohjoismaissa erityisesti on olemassa jo riittävästi selvitystä, jonka perusteella voi arvioida, mikä osuus Stasilla oli DDR:n Suomen-politiikassa.
Stasin papereihin kirjattiin yksilöitä hyvin erilaisin perustein. Niiden julkistamisoperaatiossa syntyisi varmaan oheistappioita eli "collateral losses" (kuten jenkit sanovat Irakissa), toisin sanoen julkisuus tuomitsisi joitakin henkilöitä elinikäiseen epälyksenalaisuuteen ilman mitään muutoksenhakumahdollisuutta. Tokko tohtori Rusi, jota pidän järkevänä ja älykkäänä ihmisenä, todella mielii valmistaa sanokaamme kymmenelle tai kahdellekymenelle muulle suomalaiselle tien siihen samaan mediahelvettiin, jonka hän itse on kokenut.
Poliisitoiminnan johto kuuluu sisäministeriölle, joka on päällikkövirasto. Poliisiorganisaatio on niin sanottu suora organisaatio. Sen huipulla oleva ministeri vastaa poliittisesti siitä, mitä myös Supossa tapahtuu, eikä hänen tarvitse käyttää lehdistön välitystä antaakseen Supon päällikölle toimintaohjeita, jos harkitsee sen tarpeelliseksi. Sisäministeri Anne Holmlund pitäköön päänsä kylmänä ja Stasi-aineistot Supon holvissa.
Yleisesti se häly, mikä Stasi-yhteyksistä on noussut, tuntuu suhteettomalta. DDR on mennyttä maailmaa, eikä Suomi ollut Stasin toiminnan pääkohde. Sen pääintressi Suomen suunnassa oli DDR:n kansainvälisessä tunnustamisessa, minkä Suomi lopulta antoikin vuonna 1972.
Ehkä niin Supon kuin tutkivien journalistien olisi aika havahtua siihen, että maailman suurin vakoilukeskus on CIA Yhdysvalloissa.
USA:lla on tietysti monia kanavia hoitaa Suomea koskeva tiedonhankinta. Valtava vakoilusatelliitti tunkeutuu lupaa kysymättä kansainväliseen viestinvälitykseen ja kampaa läpi kaikki suomalaistenkin sähköiset viestit. Lentoyhtiöt pakotetaan luovuttamaan USA:lle etukäteen sellaisia matkustajatietoja, jotka Suomessa luetaan perustuslain suojaaman yksityisyyden piiriin.
Kun USA:ssa äskettäin julkistettiin CIA:n Suomea koskeva tiedusteluraportti menneiltä vuosikymmeniltä, oli pääteltävissä, että tiedustelupalvelu oli saanut tietonsa suoraan ulkoministeriön huipulta ja puolueiden sisäpiiristä. Näitä, ehkä edelleen toimivia tai vasta nyt aktivoituneita tiedonantajia saattaisi olla aika ryhtyä etsimään. Erityinen huomio olisi kohdistettava USA:n maaperällä ehkä tapahtuneisiin värväyksiin. Voitaisiin ottaa silmän alle esimerkiki sellaisia suomalaisia, jotka arveluttavan pitkään ovat viipyneet USA:ssa, suhteellisen vaatimattomissa tehtävissä yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa tai liike-elämän piirissä. Vapaaehtoisia on varmaan riittänyt vapaan maailman asialle.
Tai ehkä tuollainen vakoilu ei meidän valvontajärjestelmäämme kiinnostakaan.