Suomalaisten tietokone- ja konsolipelaamisen muistoja kerättiin tammi–toukokuun aikana Joystickit kaakkoon -pelimuistojen keruussa. Keruun sysäsi käyntiin folkloristiikkaa Helsingin yliopistossa opiskeleva Jenni Halkola, joka halusi tehdä aiheeseen liittyen kandidaatintyönsä. Yhteistyökumppaneiksi löytyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomen Pelimuseo.
Keruussa saatiin yli viisikymmentä vastausta, ja materiaalia tuli yli sata sivua. Haastatteluhetkellä Halkolalla oli käymättä läpi noin neljännes vastauksista, mutta jo luetusta kävi ilmi, miten lähiympäristön suhtautuminen pelaamiseen vaihteli laidasta laitaan.
Halkolan mukaan toisissa perheissä pelaaminen nähtiin koko perheen viihteenä, toisissa hömpötyksenä tai nuorta turmelevana. Enemmistössä pelaamiseen suhtauduttiin neutraalisti.
– Myös paheksumisen sukupuolittuneisuus tuli vastauksissa ilmi, tyttöjen ja naisten pelaaminen on nähty outona sekä peliympäristön sisällä että ulkopuolella, Halkola sanoo.
Valtaosa pelimuisteluista tuli 1980–90-luvulla syntyneiltä miehiltä. Halkola kuvaa, että pelaaminen koettiin mielenkiintoiseksi pelien sisältämien tarinoiden ja erilaisten maailmojen takia. Aikuisena peleihin paetaan vastausten perusteella arkea, mutta toisaalta pelaamista ei nähty vain passiivisena – se myös haastaa.
Kahden koneen muistelu korostui: Commodore 64:n ja 8-bittisen Nintendon. Peleistä Super Mario Bros. ja Megaman mainittiin useasti.
Tarinat olivat 22-vuotiaalle Halkolalle samaistuttavia.
– Kuulosti tutulta, että on nimenomaan katsottu, kun sisarukset pelaavat tai pelattu kavereiden kanssa yhdessä sillä tavalla, että toinen käyttää hiirtä ja toinen näppäimistöä.
Jenni Halkolan mukaan varsinkin ennen internetin läpimurtoa pelaaminen oli myös sosiaalista toimintaa.
Pelimuistot tallennetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.