Kolumni

Suomalaisten pakolaisten osa oli raskas Karjalassa – Stalinin vainoissa tapettiin noin 20 000 suomalaista

Viime vuosien pakolaiskeskustelu on ollut kiihkeää mutta yksipuolista.

Viime vuosien pakolaiskeskustelu on ollut kiihkeää mutta yksipuolista. Kuka muistaa enää menneitä aikoja, jolloin kurjan ja nöyrän näköisiksi painuneita suomalaisia naisia, lapsia ja miehenpuolia lähti laihat nyytit selässään kävellen nälkää pakoon Ruijaan, toiset laskeutuivat tyhjätaskuina sijoilleen täysinäisten laivojen ikkunattomiin ja kylmiin ruumiin, kolmannet pakenivat puolijuoksua ympärilleen vilkuillen kohti itärajaa.

Maria Lähteenmäki.
Maria Lähteenmäki.
Kuva: Itä-Suomen yliopisto

Suomi ei pystynyt tarjoaman näille lähes puolelle miljoonalle kansalaisilleen leipää, ei turvaa, ei tulevaisuutta. Siirtolaisuus oli nationalistien kaunistelema nimitys pakolaisuudelle.

Sisällissodan jälkeen itärajan taakse lähti pakoväkeä pohjoisesta Luttojokea myötäilevää ikiaikaista kinttupolkua seuraillen, Kainuun korpimaiden läpi sekä Karjalan metsäseutujen etappireittejä tavoitellen. Muurmannille meni yli tuhat miestä, naista ja lasta, eteläisimmillä seuduilla rajan ylittäneitä punapakolaisia oli kymmenisen tuhatta. Venäjän Karjalassa heitä alettiin muiden suomensukuisten kanssa kutsua ”kansalliseksi ainekseksi” erotuksena venäläisistä. Etninen ero tehtiin heti näkyväksi.

Venäjän Karjalassa arveltiin olleen 1920-luvun puolivälissä noin 2 500 suomalaista, mutta 1930-luvun alkuun tultaessa jo 12 000. Erityisesti heitä tapasi Petroskoissa, jota moitittiin tsaarinajan mädännäiseksi tsinovikka-kaupungiksi, pimeäksi ja orjuutetuksi, mutta joka pakolaisten myötä alkoi kehittyä todelliseksi suomalaiseksi kaupungiksi.

Punapakolaisten rintama vahvistui merkittävästi, kun Amerikasta tuli noin 6 000 siirtolaiskokemusten raskauttamaa sosialistia Karjalan rajamaille suuret visiot mielissään. Tämä joukko alkoi rakentaa ja modernisoida itärajan taakse uutta Suomea, vanhan Suomen sosialistista versiota.

Näkyvä osoitus työstä oli tärkeimmän suomalaiskeskittymän, Petroskoin, modernisoiminen 1930-luvun alussa: kaupungissa avattiin sähköasema, aloitettiin säännöllinen linja-autoliikenne sekä katujen kivettäminen. Jätevesiputkisto otettiin sekin työn alle. Turhaan eivät suomalaiset kehuneet omaa valtakauttaan Karjalassa taloudellisen nousun, mutta myös sosiaalisen kehityksen ja kulttuurisen kasvun ajaksi.

Jälkimmäisestä osoituksena olivat Karjalan pedagogisen instituutin (1931) ja suomalaisen teatterin perustaminen (1932). Kaupunkineuvoston puheenjohtaja Verner Forsten totesikin osuvasti, että ”Suomalaiset ovat itse isäntiä ja itse rakentavat kaupunkiaan”. Voimistuvaa isäntä-puhetta ei kuunneltu hyvällä venäläisten piirissä.

Ennen 1935–38 öisiin pidätyksiin, teloituksiin ja leirielämään päätynyttä etnistä vainoa, suomalais-karjalaista yhteisöä kirvoitti stahanovilainen työvimma ja usko ihanneyhteiskunnan toteutumiseen.

Rakentavan rauhan ajan ilmiöihin kuului muun muassa talkootyöllä toteutettu Petroskoin kaunistaminen puuistutuksilla ja kukka-asetelmilla sekä Gyllingin ideoima muistitietokeruu punapakolaisten saavutuksista. Moinen itsekehu vain lisäsi venäläisten epäluuloisuutta.

Keruukertomukset avaavat näkymän pakolaisten armottoman työntäyteiseen arkeen, joka ei poikennut Suomen ajoista. Työtä oli tehtävä ja lujasti, työpäivät olivat pitkiä ja työolot alkeellisia, onnettomuuksille alttiita. Naisia värvättiin suurin joukoin raskaaseenkin tehdastyöhön ylistämällä sitä porvarillisten sukupuoliroolien murskaajaksi.

Yhdenvertaisuutta todistettiin silläkin, että 1930-luvun alussa Petroskoin kaupunginneuvoston jäsenistä oli 28 prosenttia naisia. Paitsi tehtaissa, naisia työskenteli sairaaloissa, kouluissa, lastenseimissä, maatalouskombinaatissa ja virastoissa sekä politrukkeina ja sotilastehtävissä. 

Heitä työllisti myös Karjalan talouden tärkein sektori, metsätyöt, missä heitä oli jopa 20 prosenttia työvoimasta. Naiset toimivat paitsi huoltotehtävissä ja keittäjinä savotoilla, myös brigadiireina, metsätyönjohtajina, teknikkoina ja insinööreinä. Kaikkiaan naisten osuus suomalaistuvan Karjalan rakennustöissä oli ”korkeasti arvossa”.

Pakolaisnaiset seisoivat miestensä rinnalla myös kiväärit käsissä puolustamassa ”omaa maataan, kotiaan ja omaa valtaansa” Karjalassa. Suomen, vanhan isänmaan, kieltäminen ja kaunaisuus näkyvät keruukirjoituksissa vahvana. Tämä ei kuitenkaan vakuuttanut venäläisiä.

Karjalan pakolaisten, mutta monilta osin myös ruijansuomalaisten ja amerikansiirtolaisten, tarinat kertovat karua kieltä pakolaisten luokkasidonnaisesta kohtalosta uusissa kotimaissaan. He kelpasivat kielitaidottomina pääosin vain raa’aksi työvoimaksi, eivät juuri muuksi. Jos ja kun he kurottivat korkeammalle sosiaalisessa hierarkiassa, osoitettiin heille pian paikkaa.

Julmimmin se näkyi Karjalassa, missä ylistetty uusi kotimaa petti heidät niin kuin oli tehnyt vanhakin isänmaa. Stalinin vainoissa punapakolaisten terävin kärki tuhottiin järjestelmällisesti, kaikkiaan tapettiin noin 20 000 suomalaista ”kansanvihollisena”, mikä oli katkeraa puhetta uutta kotimaataan rakentaneille pakolaisille.

Perimiltään suomalaisten suurin rikos oli olla suomalainen. Osa teloitetuista suomalaisista sai viimeisen lepopaikkansa Krasnyi Borin (punaisen männikön) muistolehdosta Petroskoin kupeesta. Siellä olevassa muistokivessä lukee ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen”. Lähes tuhat murheellista makaa Sandarmohissa, Karhumäen lähellä olevassa valtavassa, 7000 ihmisen joukkohaudassa, murskattujen unelmien kalmistossa.

Maria Lähteenmäki on historian professori Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.