Oli aika, jolloin liikunnan avulla haluttiin jalostaa Suomen miehistä tehokkaaseen maanpuolustukseen kykeneviä voimakkaita uroita. Ajattelu oli voimissaan viime vuosisadan alkukymmeninä.
Tahko Pihkala loi pesäpallon, jotta nuoret miehemme jaksaisivat heittää käsikranaatin vihollisen pesäkkeisiin ja aloittaa sen jälkeen etenemisen nopeita syöksyjä käyttäen.
Kansakunnan uhkan nähtiin tuolloin tulevan ulkoa, idästä.
Myös miesten hiihtotaidon merkitystä korostettiin. Naisille suositeltiin voimistelua.
Legendaarisen liikuntakasvattajan jalanjälkiä kulkee tänä päivänä Kansanterveyslaitoksen pääjohtaja Pekka Puska. Tiistaina hän käytti uuden painokkaan puheenvuoron liikunnan puolesta. Puskan näkemä turvallisuushaaste ei tule ulkoa, vaan on hyvinkin sisäinen. Uhka on kakkostyypin eli aikuisiän diabeteksen lisääntyminen. Sen olennaisiin selittäjiin kuuluu liian vähäinen liikunta.
Ensi vuonna kakkostyypin diabetesta sairastavia on Puskan laitoksen mukaan Suomessa jo 500 000. Luku on hätkähdyttävä, ja jos mitään ei tehdä, se vain kasvaa.
Kansanterveyslaitoksen nettisivut toteavat koukeroisesti: "Kehitys tulee jatkuessaan olennaisesti vaikuttamaan suomalaista kansanterveyttä huonontavasti ja aiheuttamaan suuria lisäkustannuksia". Lyhyesti sanottuna tauti vie siis ihmisiä ennenaikaisesti hautaan ja maksaa valtavasti rahaa - niin kuin Pihkalan pelkäämä ulkoisenkin vihollisen hyökkäys.
Suomalaisten ravintotottumukset muuttuvat koko ajan terveellisemmiksi, mutta liikunnan lisäys on oudon tiukassa. Kansakunta tuntuu jakautuneen kolmeen ryhmään. On himoliikkujat, satunnaisesti urheiluasun päälle vetävät ja sitten ne, joille lähes kaikki liikunta on vastenmielistä.
Viimeiseen ryhmään ei mikään innostustyö tunnu purevan.
Perusfaktoja kai on se, että osalle kansasta liikunta yksinkertaisesti luontuu paremmin kuin toisille. On miehiä, jotka jo valmiiksi täyttävät Pihkalankin ihanteet, ja naisia, jotka voisi kylmiltään viedä trikoissa permannolle spakaatteja tekemään.
Toisessa päässä ovat ne tuhannet ja tuhannet suomalaiset, jotka eivät liikunnan iloa tunne. Monilta se on onnistuttu suorastaan tappamaan. Se on voinut tapahtua jo kotipihojen peleissä ja leikeissä, koulussa tai armeijassa.
Moni vastentahtoisesti liikkuva aikuinen muistelee kammoten koulun voimistelutunteja, joilla koki lähinnä tulevansa nöyryytetyksi. Perinteisestihän joukkueet koottiin tunneilla niin, että huonoiten palloa potkivat ja kömpelöimmät joutuivat aina jakojäännöksiksi. Näiden kokemusten vuoksi moni hukkasi liikunnan riemun loppuelämän ajaksi.
Oli yllättävää kuulla, että siellä täällä vanha meno jatkuu. Sellaisen liikuntakasvatuksen saldo on kansanterveydenkin kannalta pelkkää miinusta.
Kaikkiaan suomalaista liikuntavalistusta tuntuu edelleen vaivaavan ryppyotsaisuus, tuskaisen puurtamisen ihannointi. Moni kuntosalille tai lenkkipolulle ensi kerran lähtenyt on lukenut, että liikunta tehoaa vain, jos siitä saa hien päälle. Sitä sitten puristetaan esiin hampaat irvessä, ja seuraavana päivänä on vaikeuksia päästä sängystä ylös. Harrastus päättyy siihen.
Nykyistä paljon enemmän valistuksessa pitäisi korostaa liikunnasta saatavaa nautintoa ja hauskuutta, jota etenkin porukassa liikkumalla voi saada. Ei sillä hiellä alussa niin väliä.
pekka.mikkola@kaleva.fi